Mä feidasin sen

Puhelimen kello näyttäisi juuri nyt 1.36 yöllä ja kirjoitan tätä pimeässä huoneessa peiton alla. Okei, eli päivitän nyt vaan pikaisesti, koska väsyttää ja on vähän sekava olo. Tavallaan kaikki on ihan hyvin mutta toisaalta sit taas ei oo.

Tilanne on erittäin sos, koska tänään oli eka kerta, kun itse feidaan jonkun läheisen omasta tahdostani. Meillä oli jälleen kerran riitaa ja kun hän näytti jo olevan valmis sen sopimaan, meikäpoika yllätti ja lätkäisi ilmoituksen, jossa pisti välit poikki. Sanottakoon, että olen kyseiselle henkilölle todella tärkeä ja hän menikin asian vuoksi shokkiin. Tein tämän siksi, etten yksinkertaisesti jaksanut enää. Ainaista nahistelua, takertuvaisuutta, omistushaluisuutta, erimielisyyksiä ja riitelyä. En nauti. Joten viime aikoina, kun tyyppi on tullut puhumaan mulle, oon vastaillu lähinnä emojeilla tai lyhyillä kommenteilla ja ignoorannut aina kun mahdollista. Ei ole kiinnostanut frendi ja sen asiat ollenkaan, rasittanut vain. Ja kun se on lässyttänyt ja yrittänyt halia jne mua on lähinnä ärsyttänyt koko juttu. Mä en ole enää mikään vauvaikäinen, vaan ihan normaali kuudesluokkalainen, jolla on jo vähän järkeä ja muuta tärkeää päässään. Niinpä sanoin etten jaksa kauempaa ahdistua kaverin käytöksestä vaan pätkäisin välit poikki ja that’s it. Eräs ystäväni oli järkyttynyt, mutta bff:tä asia ei juuri hetkauttanut, hän vain yritti lohdutella feidaamaani tyyppiä ja käyttäytyi muuten ihan normaalisti. Onko tämä hyvä vai huono asia? No, hän ei kuitenkaan ollut (ainakaan avoimesti) mulle vihainen tai ärsyyntynyt koska katkaisin välit siihen toiseen eikä hän arvostellut päätöstäni mitenkään. Se on positiivista. Itse hylätyksi tullut sai siis lievän shokin ja muusta en sitten sen kummemmin tiedäkään, jotain se puhui että oletti mun kertovan, jos se tekisi jotain väärin. Mutta tietäähän se, että musta nyt ei vain ole puhumaan tuntemuksistani. Enkä olis osannu selittää asioita ja sittenkin niiden korjaaminen olisi ollut vaikeaa. Joten enää en puhu sille mitään missään ikinä, vaikka nähdäänkin toisiamme ryhmissä. Uskon, että molemmat ovat onnellisempia ilman toista. Vaikka kaveri olisikin aluksi aika paskana, se selviää siitä kyllä ja tajuaa, miten paljon helpompaa elämä on ilman mua. Ajatus saa jotenkin surumieliseksi. Mutta haluan vain kaverin parasta ja sillä tosiaan tulee olemaan parempi ilman mua. Kuten mulla ilman sitä. (Ja kyllä, olen erittäin kusipää ihminen. Sori vaan kaikki jotka valitettavasti tunnette mut.)

Muuten on ollut aika normaalia arkea. ATK-tunnilla koodattiin jotain ja eilen suunnistettiin koulun sisällä QR-koodien avulla. Oli ihan nice, ainakin hauskempaa kuin ulos lähteminen ja kivaa vaihtelua. Suunnistin Millan kanssa, Emppu oli tänään sairaana. Yhteiskuntaopin kokeesta tuli luokan toinen puhdas kymppi. Osa porukasta häipyi eilen päivällä, niin että nyt on aika boss olo kotona kun elämä ei oo turhan tarkkaa. Otin kuvia kaneistani ja voisin ladata niitä tänne blogiinkin. Itse asiassa kuvaaminen kiinnostaa niin, että pyydän joululahjaksi kameraa ja seuraavassa puhelimessanikin tulee olemaan parempi kamera.

Nyt oon kattonu Youtubesta storytimet, naaG ja Cuulas, lukenu kirjaa ja WA:ssakin puhuin vähän, tosin muut ei aikonu valvoa näin pitkään joten jäin ilman seuraa. Snif. Ai niin, ja rikoin mun lakkoa pienellä irtokarkkipussillani!! Olkaa ylpeitä. (Ja nyt en koskekaan mihinkään sokeriseen ennen kesälomaa. :>)

Aikaisemmin tuli jotenkin kauhean yksinäinen olo, kun bff lähti nukkumaan ja häipyi WA:sta edes hyviä öitä toivottamatta. Sos, nyt kuulostin kyllä feidaamaltani ex-frendiltä. No mutta en sanonut mun yksinäisyyden tunnetilasta tai hyvästelemättömyydestä mitään hänelle itselleen, joten en oo syyllistyny samaan virheeseen ku ex-kaveri. Jäi silti tunne että jotain jäi kesken ja me ei ehitty ees aloittaa mitään keskustelua, mikä harmittaa mua tietty perkuleesti koska haluun oikeesti puhuu sen kaa. Siis sos. No ehkä yritän huomenna taas hakee jotain kontaktia, huoh… kaiken lisäks, vaikka mulla on kyllä tosissaan hauskaa kun puhun ryhmässä muutaman muun kanssa, yritän myös enemmän tai vähemmän saada bff:n vähänkin kateelliseksi tai kaipaamaan mulle puhumista. Ihan koska ei oo reilua, että olisin ainoo joka tahtois jutella enemmän ja oottaa sitä aina ihan vitun kauan. Saan jonkinlaista hetken tyydytystä siitä kun todistan bff:le että sekään ei oo korvaamaton (on se) ja oo ees vähän kateellinen ku mä nyt puhun näille muille näin lämpimästi ja miks säki et vois johtaa viestien määrässä samalla tavalla kuin ystävien TOP 3-listalla. Mut toisaalta, vaikka hetken koen tyydytystä siitä, en saa kuitenkaan näkyvää tulosta aikaan eikä se loppujen lopuks tunnu hyvältä, että pitää yrittää tällaisia keinoja. Tyydytys tyynnyttää hetkeksi mutta pian herää taas levottomuus, jollei melkein heti. Ketuttavaa tämä elämä ja tyhmää tämmöinen. Yritän pikku hiljaa saada tänkin pois tarkoitusperistä kun puhun muiden kuin sen kanssa.

Muistan, kun sillon kerran kesälomalla, se oli yks ilta, me puhuttiin bff:n kaa sen reissuista ja niiden kestoista. Koska esim. riparin aikana se ei ehtis muuta juuri tehdäkään, kuten myöhemmin kävi ilmi (siitä juttu joskus.) Totesin silloin, että odottaisin vaikka kuukauden tai vuoden, kunhan vain saisin bff:n takaisin sieltä.

Miksi musta sitten tuntuu, aina silloin tällöin, että näin kahden kuukauden päästä odotan tietyllä tavalla yhä?