Mitä teen aina väärin?

Aika paska olo. Kuin hakatulla koiralla, joka on potkittu nurkkaan ja nuolee nyt siellä haavojaan. Se eilinen eteni niin, että bff oli mukamas vittuuntunu muhun ja sai siten sen toisen kaverin kertomaan mielipiteensä musta, luullen, että he haukkuivat mua yhdessä, vaikka bff vain veti roolia. Kaveria oli tosiaan ärsyttänyt se kun en illalla sitten tullutkaan pärisemään sen kanssa. Ensimmäiseksikin, luin kirjaa, ja toiseksi, en olisi edes voinut, koska perheen pään määräys. Kaveri puhui myös varsin ikävään sävyyn suhtautumisestani erääseen itsetuhoiseen ystävääni ja kyseenalaisti, ettei hän oikeasti viiltelisi. Ja vitut. Otti aivoon niin hemmetisti. Jos kaveri ei ole itse nähnyt arpia, se ei tarkoita, että viiltely ei olisi totta. Kyseenalaistaessaan itsetuhoisuuden kaveri kyseenalaisti myös sekä mun että tämän viiltelevän ystävän luotettavuuden. Myöhemmin illalla se tuli vielä juttelemaan mulle ja hieromaan sovintoa, ei tiennyt, että olin saanut bff:ältä ja frendiltä screenshotit niiden keskusteluista ja tiesin selän takana puhumisesta. Sehän haukkui mua kahdelle muulle ihmiselle ilman, että mä olisin tienny mitään, ellen olis saanut niiltä ihmisiltä näytönkaappaustodisteita. Nyt oon puhunu sille vähän jotain, mutta ärsyttää edelleen enkä varmasti tuu olemaan puheliaalla tuulella hyvään aikaan. Omapa on ongelmansa, kun ylilyö reagoimisen kanssa ja puhuu pahaa selän takana. Ihan oikein sille.

Vaikka tiesin, että bff ei tarkoittanut mitä sanoi ja olisi koko ajan halunnut sanoa kaverille, ettei ole tosissaan ja mä oon ihana, ja melkein tuiskahti sille selän takana puhumisesta, niin silti jotenkin satutti nähdä miten se puhui musta ikävään sävyyn. Se ei tarkoittanut sitä ja mä tiesin sen ja hyväksyin taktiikan, mutta silti tuntu kipeeltä. Ja kun erehdyin yhdessä vaiheessa kysymään siltä, onko se koskaan katunut, että tutustui muhun, löin leiman tuleville viikoille. En olisi rauhassa hyvään aikaan. Hän nimittäin todella on joskus katunut sitä, ei kuulemma pitkään aikaan, mutta kuitenkin. Tuntui siltä kuin joku olis just lyöny mua. Ja kovaa. Alko ahdistaa kauheesti. Bff vastasi rehellisesti kysymykseen ja arvostan, että se tosiaan puhuu aina totta. En missään nimessä syytä sitä tuskasta jota se yks viesti mulle aiheutti. Sehän on mun oma syy. Bff ei varmasti ole huvin vuoksi toivonut, ettei olisi koskaan tavannutkaan mua, se on kuitenki järkevä ihminen ja me ollaan läheisiä. Mun on täytynyt sanoa sille jotain ilkeesti tai jollakin muulla tavalla aiheuttaa pahaa mieltä tai muita negatiivisia tunteita. Miten mä aina onnistunki kusemaan kaikki ihmissuhteet? Bff käyttäytyi ihan luontevasti vastauksensakin jälkeen ja kielsi mua ajattelemasta sillä tavalla, arvaten tietenkin mitä mietteitä sanat voisivat mun päässä herättää. Mutta enhän mä voi olla ajattelematta sillä tavalla. Mua ahdistaa vieläkin. Tiedän, että vaikka tässä nyt ei mikään muuttuisi, tuun silti aina silloin tällöin pohtimaan, onko bff toivonut taas ettei olisi koskaan tutustunut muhun. Vois kai sitä kysyä siltä suoraan sitten jos alkaa liikaa vaivaamaan, uskon, että se saattais vastata ihan rehellisesti.

Oli kauhean syyllinen olo siitä että olisin joskus aiheuttanut sille tai muille jotain pahaa, mikä olis sit saanu sen toivomaan, ettei olis koskaan tavannnut mua. Ahdisti, syyllistin itteeni, en halunnu puhuu tukeaan tarjoavalle bff:le (mikä on tosi harvinaista), ja tuntu, et mun pitää jotenkin hyvittää se mitä sitte ikinä oonki tehny. Itsetunto on poljettu yllätys, yllätys, jälleen maahan ja niinpä katoankin WA:sta nyt muutamaksi päiväksi keräilemään sen palasia. Menin tekemään myös jotain, mitä en oo tehnyt moneen kuukauteen. Nimittäin päätin, että mun on pakko hyvittää se, mikä on saanut bff:n toivomaan ettei olis koskaan tavannut mua, ja milläs muulla tavalla mä sen tekisin kuin viiltelemällä. Silmä silmästä, hammas hampaasta. Oon aiheuttanu muille ihmisille joskus negatiivisia tuntemuksia ja nyt voisin yhtä hyvin hyvittää ne kärsimällä itse fyysistä tuskaa. Päätös helpotti ahdistunutta mielialaa ja sittenhän mä tosiaan otin ja viilsin. Käsivarressa on nyt kaksi laastaria ja vielä toiset kaksi haavaa, joihin en laittanut laastaria. Toivottavasti jäljet häviää nopeeta, neljä siistiä viiltoa nätissä rivissä vois herättää ei-toivottua huomiota liikuntatunnilla. Oon hyvä valehtelija ja pokkaa on vaikka mihin, mutta näihin haavoihin olis vähän vaikee keksiä vedenpitävää tekosyytä. Nyt on hiukan helpompi olla ja olo on rennompi. En voi olla rauhallinen, ennenku oon hyvittäny kaiken kokonaan, niin itselleni kuin muille ihmisille. Sitä mä en vielä tiedä, montako kertaa mun täytyy tarttua veitseen että tunnen hyvittäneeni kaiken. Jäin koulusta pois vedoten huonoon oloon ja isä nieli selityksen kakistelematta. Huono olohan mulla onkin, nimittäin henkisesti. Kaveri puhui selän takana pahaa ja bff oli joskus katunut, että koskaan edes tutustui muhun. Uh.

Illalla voisin kuitenkin tehdä ihmeparantumisen ja lähteä taas ulos ajatuksia tuulettamaan. Ennen pimeäntuloa en viitsi parantua, ettei vain joku luokkakaveri näkisi ja kielisi opettajalle. Illalla harvempi on enää liikkeellä ja pimeässä ei ole niin helppo nähdä tai tunnistaa, joten uskallan luultavasti parantua sitten. Menin lipsauttamaan 2vrk kestäneistä valvojaisistani sivuston ryhmässä ja ihmisethän tietysti huolestuivat ja yrittävät nyt kovasti suostutella mua nukkumaan. Kai mä nukunkin, mut en ennen iltaa. Kasilta vois olla hyvä aika. Siihen mennessä oon valvonu 56h mikä on jo aika kunnioitettava tuntimäärä putkeen täysin hereillä.

Oon nyt valvonu jotain 47h kun en yöllä nukkunut ollenkaan, vedin vaan hereillä läpi yön. Luin demiä, ahdistuin, katsoin tubea, ahdistuin, luin kirjaa, ahdistuin, ahdistuin, ahdistuin. Miksi ihmisellä täytyy olla tunteet tai ystäviä? Hngg. Kusen kuitenkin aina kaikki. Ja silti, jos en olis menny kysymään sitä vihonviimeistä kysymystä, voisin olla rento ja hyväntuulinen niin ku eilen olin suurimman osan aikaa. Mutta ei, viikonloppu plässähti siihen kysymykseen. Oma vika, Kahlevanki. Mieti jatkossa kaksi kertaa, ennen kuin heität yhtäkään kysymystä kellekään – varsinkaan läheisille. Voinkohan koskaan tuntee olooni enää hyväks tän jälkeen? Haluisin vaa kertoo bff:le kaikesta, mut en osaa. Jostain syystä oon näin huono puhumaan tunteista, vaikka se on sanonu ties kuinka monta kertaa, ettei sitä haittaa ollenkaan jos kerron huolia ja aina se on osannu auttaa mua. Ehkä pitäis vaan kertoo jossain vaiheessa. Mut ei vielä ainakaan. Yhh. Ahdistaaa