Syy, miksi viiltelin

Okei, eli viiltelystä on kyse. Otsikko tosin on hieman harhaanjohtava: en ole koskaan viillellyt, olen vain viiltänyt. Mitä se tarkkaan ottaen tarkoittaa? Miksi tein niin?

Yritän siis sanoa, että otin pienen mutta terävän veitsen ja viilsin sillä itseäni täysin tietoisesti, vahingoittamistarkoituksessa. En kuorinut tai pilkkonut mitään eikä veitsi vain huolimattomuuttani lipsahtanut. Ei, ihan omasta tahdostani kello yhdeltätoista yöllä viilsin itseäni. Yritän nyt selittää, miksi kummassa joku haluaa upottaa veitsen omaan lihaansa.

”Huonoa oloa yritetään joskus hallita viiltelemällä. Viiltely on yritys selviytyä sietämättömässä olossa, eikä se juuri koskaan tarkoita, että viiltelijä haluaisi surmata itsensä.
Viilteleminen on kuitenkin erittäin huono selviytymiskeino. Viiltelystä voi jäädä riippuvaiseksi.  Siitä jää arpia, jotka ovat olemassa vielä silloinkin, kun viiltelemisen on onnistunut lopettamaan. Aina on olemassa suuren henkeä uhkaavan verenhukan tai vakavan tulehduksen riski. Kauan jatkuneena viiltely voi myös johtaa itsetuhoisuuteen.
Viiltelyn taustalla on aina asioita, joista olisi hyvä puhua ja joihin tulisi saada apua. Joskus taustalla on mielenterveyden häiriö. Viiltelyn on huomattu tarttuvan käyttäytymismallina esimerkiksi koulussa oppilaalta toiselle. Toisaalta viiltelijät kokevat usein voimakasta häpeää viiltelemisestään, mikä vaikeuttaa avun hakemista. Avun hakemista saattaa hidastaa myös vaikea masennus.”
–Suomen mielenterveysseuran sivusto

Jos äsken et tiennyt, nyt tiedät. Omassa tapauksessani ei kuitenkaan ollut kyse mistään tällaisesta ja se oli vain yksittäinen kerta, joka ei ole toistunut viimeisten yhdestä kahteen kuukauden aikana.

Yksi syy oli uteliaisuus. Minua oli alkanut mietityttää, miltä tuntuu viiltää itseään veitsellä ja pystyisinkö tosiaan vahingoittamaan itseäni kivusta huolimatta. Uteliaisuus koski myös niitä ihmisiä, jotka viiltelevät ihan tositarkoituksessa. Miksi he tekevät niin? Tuoko se tosiaan helpotuksen tai mielihyvän tunnetta? Luultavasti en muuten olisi ollut kovin paljon tekemisissä aiheen kanssa, mutta eräs ystävistäni viiltelee ja se on aika iso juttu. Sama lyhyesti: olin kokeilunhaluinen.

Toinen syy oli huomionhakuisuus. Ei, ei sellainen huomionhakuisuus, että olisin edes aikonut kertoa kaikille mitä olin tehnyt ja saada heidän huomionsa itseeni, koska huomion keskipisteenä oleminen olisi kivaa ja nauttisin siitä. Se johtui siitä, että viime aikoina paras ystäväni oli ollut hyvin etäinen ja olin keskustellut hänen kanssaan vain vähän. Yritin epätoivoisesti saada hänet reagoimaan, kiinnittää jotenkin hänen huomionsa. Halusin saada selville, kuinka pitkälle minun olisi mentävä, mitä täytyisi tapahtua, ennen kuin häntä kiinnostaisi. Ystäväni käytös tuntui joskus jopa välinpitämättömyydeltä, mitä se ei ollut. On kuitenkin erittäin turhauttavaa, kun et saa minkäänlaista yhteyttä johonkin tärkeään ihmiseen, yritit miten kovasti tahansa. Tai olit yrittämättä. Lopulta olin valmis kokeilemaan veitseäkin.

Niinpä otin veitsen ja viilsin. Ensimmäiset yritykset menivät puihin. Vaikka miten yritin, verta ei tullut. Ihmettelin, oliko terä todella näin tylsä vai enkö vain tosissani painanut sitä ihoon. Syy osoittautui jälkimmäiseksi, ja lopulta onnistuin viiltämään itseäni kämmenen sivuun. Toistin sen kerran, toisen, kolmannen, neljännen kerran. Viiltäminen sattui kyllä ja aiheutti tuskaa, mutta jatkaminen ei ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa. Kun haavat olivat siinä, sain tyrehdyttää verenvuotoa noin 15-20 minuuttia. Laastaria en uskaltanut laittaa paljastumisen toivossa, sillä joku olisi varmasti kysynyt seuraavana päivänä, mitä kädelleni on tapahtunut.

Minulla oli syy (oli se miten huono tahansa, mutta kuitenkin syy) viiltää ja minä viilsin. Mitä ajatuksia mielessäni liikkui heti viiltämisen jälkeen ja mitä mieltä olen teostani näin kuukauden tai parin päästä?  Mitä seurauksia tästä aiheutui?

No se ei tuottanut minkäänlaista mielihyvää vaan pelkkää kipua, ja varsinkin viiltämisen jälkeen haavoja särki pahoin vielä seuraavanakin päivänä. Jäljet näkyivät pitkään, ennen kuin vihdoin hävisivät melkeinpä täysin. Ystävääni en saanut reagoimaan juttuun millään tavalla, mutta sen sijaan toinen ystäväni oli järkyttynyt ja kolmas järkyttynyt ja vihainen. Sain kuulla kunniani, ja vaikka henkilö pyysikin anteeksi purkaustaan jälkikäteen, olen yhä sitä mieltä että ansaitsin ripityksen ja se oli vain hyväksi. Veti kyllä hiljaiseksi, kun yleensä rauhallinen ja kaikille ystävällinen tyyppi, joka ei suutu melkein koskaan, huusi. Ja olihan se ajattelematonta. Haavat olisivat voineet tulehtua tai jotakin muuta sellaista. Lupasin ystävälleni, etten tekisi sitä enää ikinä.

Joskus, vieläkin, kun on ollut ihan paska olo, ajatus veitseen tarttumisesta on houkuttanut. Se on pakko myöntää. Lupaus on kuitenkin lupaus eikä minusta ole ollut sitä rikkomaan, ainakaan toistaiseksi. Tähän asti olen pärjännyt ilman veistä – ja toivottavasti tulen myös pärjäämään.