Kategoria: Yleinen

Näiden kahden viikon aikana on tapahtunut kaikenlaista ja voisin varmaan vähän tarkemminkin kirjata asioita ylös, niin on sitten myöhemmin mukava lueskella mitä itselle kuului muutama kuukausi taaksepäin mentäessä.

Ensinnäkin kouluasiat. Kun englanninkokeesta selvittiin, oli ruotsinkoe, sen jälkeen kuvittelin voivani hengähtää, mutta ei, ne tyrkkäsivät sieltä matematiikankokeen, ja kun matematiikankoe eilen oli ohi, ajattelin että no nyt on hetken rauha, mutta kas! Yhteiskuntaopista on kuulemma koe viikon päästä. Koealue tosin on mitättömän pieni, joten jos luen ja harjoittelen sen sitäkin huolellisemmin, ei sieltä kovin huonoa numeroa voi pukata.

Kielistä sain kymppejä, matematiikankoe meni metsään, toisen puolen olisin osannut vaikka silmät suljettuina mutta kun siirryttiin peruslaskuista ongelmanratkaisuun ei enää löytynyt tarpeeksi aivoja. Olin aika maassa koetilanteen jälkeen. Kuten tavallista, piristyin kuitenkin vielä saman päivän aikana, samasta syystä miksi joskus koulun jälkeen toivoisin yhä olevani siellä. Koulussa nimittäin en pitkään onnistu murjottamaan, luokkakaverit ovat niin hauskoja ja siellä tehdään mielenkiintoisia asioita.

Onhan kahden viikon aikana tapahtunut muutakin kuin ollut kokeita. Viime viikolla kävimme vanhainkodissa vierailulla luokan kanssa. Meidät jaettiin ryhmiin, jotka ohjattiin eri osastoille vanhusten luo. No, oman ryhmäni vanhukset sattuivat olemaan juuri niitä hiljaisia, jotka vain istuivat ja nukkuivat eivätkä kuulleet kunnolla. Luettiin heille lehtiä ja yritettiin avata keskustelua, laihoin tuloksin; vanhukset eivät olleet kovin puheliaita. Kun opettaja sitten haki meidät sieltä koolle muiden kanssa, osoittautui, että osa toisista ryhmistä oli päässyt tekemisiin aika hauskojenkin tyyppien kanssa. Ennen kuin lähdimme, vanhukset vaativat meitä laulamaan jotakin, ja ehdotukseni joululauluista johti siihen että lauloimme heille ”Joulu on taas.” Uuden vierailun kotikeskukseen teemme kuukauden päästä. Olisi ollut kivaa päästä tutustumaan niihin puheliaampiin vanhuksiin, mutta keskitytään nyt siihen mitä on.

Pari päivää sitten luokkamme sai kuulla, että tänne tulisi uusi oppilas Oulaisista, Miska-niminen heppuli. Instagramista nuo olivat käyneet sen bongaamassa ja saaneet selville saman, mistä opettaja jo oli kertonut: tyyppi on innostunut tramppahommista ja liikunnallinen poika on kyseessä. Tämä Miska tulee luokkaan viikon päästä maanantaina ja hänet pistettiin A-ryhmään, siis samaan jossa minäkin olen. Toivottavasti hän ei ole ihan kauhea idiootti.

Luokkaretkirahastoa on viimein alettu kerätä ja opettajan ideasta järjestimme vanhempainiltaan herkkumyyjäiset. Luokan oppilaista ne, jotka pääsivät, toivat illalla kouluun leivonnaisia ja siellä me istuimme myymässä niitä 1-3 luokkien vanhemmille, joista moni nappasikin jotakin mukaansa ennen kuin lähti. Saimme kaiken myytyä ja rahaa tuli ihan mukavasti. Minun tekemäni tiikerikakutkin menivät, jeij!

Eilen terveydenhoitaja tuli pitkäksi välitunniksi pitämään tytöille ”tietoiskun”, joka koski HPV-virusrokotetta. Minulle sillä ei ole mitään käyttöä, mutta täytettiin kuitenkin lupalappu ja sen mukaan otan rokotteen nyt kumminkin. Sivuoireina tulee kuulemma jotain kipua ja turvottuneisuutta, joten en edes tiedä mikä idea on ottaa mokoma kun en sillä mitään tee, mutta niinhän minä sen vain kuitenkin otan >:)  eräs toinenkin päätti ottaa sen, frendi & muut luokan tytöt harkitsevat asiaa viikonlopun yli.

Vähän masentuneissa fiiliksissä ovat viimeisimmät päivät menneet. Luulin jo, että olisin päässyt yli erään ystäväni menettämisestä, mutta osoittautui että niin ei ollut vielä(kään) käynyt. Johan siitä on jo nelisen kuukautta, ja silti kun menin lukemaan vanhoja tarinoita ja viestejä sivuilta, kauhea ikävä iski ja tuntui että kaikki on pelkkää pimeää ja olisipa Tutu vain täällä. Vaikka se hiipui siinä illan myötä, masentuneisuus jäi ja koski ylipäätään koko elämää. Mitä järkeä tässä on? Mitä varten me elämme? Koe meni pieleen, nykyinen paras ystävä tuntuu yhä etäiseltä, ihastuksella on tyttöystävä… ai niin, minähän olen nykyään ihastunutkin. Joops. Olen ollut kyseisen tyypin kanssa samalla luokalla jo vuosikaudet ja nyt vasta ihastuin siihen, tosin ehkä, hmm, olisiko 30%, mikään mahdoton lätkääntyminen ei ole siis kyseessä.

Samana iltana aiemmin koin myös hurjaa väsymystä ja yhdessä välissä huimasi pari kertaa, tuntui että koko huone keinuu kuin merihädässä ja piti ottaa jostain vähän tukea että pysyin tolpillani.

Jotta koko juttu ei jäisi vain ikäviin asioihin, täytyy kai yrittää paikantaa niitä valopilkkujakin. Tein kaupat vanhempieni kanssa äidinkielen kirjoitelman lukemisesta ja lukuoikeudet möin reissulla tuohon naapurikaupunkiin. Tämä oma kun on sellainen pieni paikka, jossa on kyllä kaikki tarvittava, mutta naapurista löytyvät esimerkiksi suuret kaupat ja rautatieasema. Siksipä me täällä asuvat asioimmekin laajemmissa valikoimissa paljon. Vanhemmat tai toinen heistä kuskaa minut sinne osaksi päivää, jos sitä kävisi vaikkapa hesessä syömässä samalla :> aika typerää tehdä kauppoja kirjoitelmasta, mutta toisaalta olisin päässyt sinne pyytämälläkin joten eihän siinä.

No, otin tuossa eilen iltasella sisään kanini, jotta voisin pistää niihin eläinlääkärin määräämät lääkkeet. Osoittautui kuitenkin, että ne ovat lähteneet niin hyvin parantumaan, että jätin lääkkeet vielä talteen ja sen sijaan vain hellinkin pupuja ennen kuin vein ne takaisin ulkohäkkiin. Parantuminen on ehdottomasti hyvä juttu, ehkä niillä ei sitten ollutkaan mitään ulkoloisia.

Frendi on viime aikoina kysellyt milloin pääsisi meillä käymään jaaa… tiistaina meille ei päässyt, koska koulu loppui kahdelta ja halusin lukea kokeeseen, ennen kuin piti ehtiä viideksi koululle myyjäisiin ja siellä meni johonkin iltaseitsemään. Keskiviikkona loppui neljältä ja oli viimeinen mahdollisuus lukea seuraavan päivän matematiikankokeeseen, joten jäljelle jäävän ajan halusin käyttää muihin asioihin. Eilen taas ei tullut kummallakaan otettua asiaa esille, ja tänään meille ei pääse, jos lähden sinne naapurikaupunkiin. Riippuu, jaksaako isä lähteä työpäivän jälkeen. Jos ei, niin voisin ehkä ehdottaa, että frendi tulisi tänne, tosin illalla on vielä menoa joten en sitten tiedä… no huomenna tai ensi viikolla. Kylläpä venyy… ja yleensä kun meille pääsee melkein aina. Pitää se frendi tänne jossain välissä kuitenkin saada järjestettyä >:D

Lokakuun 24 eli seuraavassa kuussa täytän vihdoinkin lisää vuosia ja sen lisäksi on mahdollista, että pääsisin käymään Oulussa tapaamassa muutamaa oululaista nettituttua. Ensi kuussa äiti saattaa myös lähteä Espooseen serkkujen luo tyyliin perjantai & viikonloppu, joten olisimme isän kanssa kahdestaan kotona ja siitähän tulisi loistava viikonloppu. Punkattaisiin menemään vaan, ei siivoamista, ei nukkumaanmenoaikoja, ei (liikaa) sääntöjä, ei (pelkkää) terveellistä ruokaa… Siis hauskanpitoa tiedossa lokakuussa!

Juuri nyt pitäisi tsekkailla, suostuuko ystäväni auttamaan eräässä äidinkielentehtävässä (tietoteksti pitää kirjoittaa jostakin kaupungista, mutta kotikaupunkia ei voi valita. Muita ihmisiä saa kuitenkin käyttää apuna, joten hän olisi täydellinen valinta Lohjansa kanssa. Tosin eri asia suostuuko :DD on varmasti tekemistä omastakin takaa, ilman että tarvitsisi satuilla tuttuakin tutummasta kotikaupungista kolme vuotta nuoremmalle kaverille.)
Tämän tsekkauksen lisäksi voisi kirjoittaa yhtä tarinaa eteenpäin, tekaista läksyt ja lähteä sitten vaikka lenkille. Ai niin, ja pitää muistaa kysäistä opettajalta, mikä oli sen kirjan nimi, jossa mummot ryöstelevät. Opettaja kun mainitsi sellaisesta silloin vanhainkodissa ja naureskeli, että olipa mainio lukukokemus.

Ei auta jäädä murehtimaan, elämä jatkuu. See you!

Okei, eli viiltelystä on kyse. Otsikko tosin on hieman harhaanjohtava: en ole koskaan viillellyt, olen vain viiltänyt. Mitä se tarkkaan ottaen tarkoittaa? Miksi tein niin?

Yritän siis sanoa, että otin pienen mutta terävän veitsen ja viilsin sillä itseäni täysin tietoisesti, vahingoittamistarkoituksessa. En kuorinut tai pilkkonut mitään eikä veitsi vain huolimattomuuttani lipsahtanut. Ei, ihan omasta tahdostani kello yhdeltätoista yöllä viilsin itseäni. Yritän nyt selittää, miksi kummassa joku haluaa upottaa veitsen omaan lihaansa.

”Huonoa oloa yritetään joskus hallita viiltelemällä. Viiltely on yritys selviytyä sietämättömässä olossa, eikä se juuri koskaan tarkoita, että viiltelijä haluaisi surmata itsensä.
Viilteleminen on kuitenkin erittäin huono selviytymiskeino. Viiltelystä voi jäädä riippuvaiseksi.  Siitä jää arpia, jotka ovat olemassa vielä silloinkin, kun viiltelemisen on onnistunut lopettamaan. Aina on olemassa suuren henkeä uhkaavan verenhukan tai vakavan tulehduksen riski. Kauan jatkuneena viiltely voi myös johtaa itsetuhoisuuteen.
Viiltelyn taustalla on aina asioita, joista olisi hyvä puhua ja joihin tulisi saada apua. Joskus taustalla on mielenterveyden häiriö. Viiltelyn on huomattu tarttuvan käyttäytymismallina esimerkiksi koulussa oppilaalta toiselle. Toisaalta viiltelijät kokevat usein voimakasta häpeää viiltelemisestään, mikä vaikeuttaa avun hakemista. Avun hakemista saattaa hidastaa myös vaikea masennus.”
–Suomen mielenterveysseuran sivusto

Jos äsken et tiennyt, nyt tiedät. Omassa tapauksessani ei kuitenkaan ollut kyse mistään tällaisesta ja se oli vain yksittäinen kerta, joka ei ole toistunut viimeisten yhdestä kahteen kuukauden aikana.

Yksi syy oli uteliaisuus. Minua oli alkanut mietityttää, miltä tuntuu viiltää itseään veitsellä ja pystyisinkö tosiaan vahingoittamaan itseäni kivusta huolimatta. Uteliaisuus koski myös niitä ihmisiä, jotka viiltelevät ihan tositarkoituksessa. Miksi he tekevät niin? Tuoko se tosiaan helpotuksen tai mielihyvän tunnetta? Luultavasti en muuten olisi ollut kovin paljon tekemisissä aiheen kanssa, mutta eräs ystävistäni viiltelee ja se on aika iso juttu. Sama lyhyesti: olin kokeilunhaluinen.

Toinen syy oli huomionhakuisuus. Ei, ei sellainen huomionhakuisuus, että olisin edes aikonut kertoa kaikille mitä olin tehnyt ja saada heidän huomionsa itseeni, koska huomion keskipisteenä oleminen olisi kivaa ja nauttisin siitä. Se johtui siitä, että viime aikoina paras ystäväni oli ollut hyvin etäinen ja olin keskustellut hänen kanssaan vain vähän. Yritin epätoivoisesti saada hänet reagoimaan, kiinnittää jotenkin hänen huomionsa. Halusin saada selville, kuinka pitkälle minun olisi mentävä, mitä täytyisi tapahtua, ennen kuin häntä kiinnostaisi. Ystäväni käytös tuntui joskus jopa välinpitämättömyydeltä, mitä se ei ollut. On kuitenkin erittäin turhauttavaa, kun et saa minkäänlaista yhteyttä johonkin tärkeään ihmiseen, yritit miten kovasti tahansa. Tai olit yrittämättä. Lopulta olin valmis kokeilemaan veitseäkin.

Niinpä otin veitsen ja viilsin. Ensimmäiset yritykset menivät puihin. Vaikka miten yritin, verta ei tullut. Ihmettelin, oliko terä todella näin tylsä vai enkö vain tosissani painanut sitä ihoon. Syy osoittautui jälkimmäiseksi, ja lopulta onnistuin viiltämään itseäni kämmenen sivuun. Toistin sen kerran, toisen, kolmannen, neljännen kerran. Viiltäminen sattui kyllä ja aiheutti tuskaa, mutta jatkaminen ei ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa. Kun haavat olivat siinä, sain tyrehdyttää verenvuotoa noin 15-20 minuuttia. Laastaria en uskaltanut laittaa paljastumisen toivossa, sillä joku olisi varmasti kysynyt seuraavana päivänä, mitä kädelleni on tapahtunut.

Minulla oli syy (oli se miten huono tahansa, mutta kuitenkin syy) viiltää ja minä viilsin. Mitä ajatuksia mielessäni liikkui heti viiltämisen jälkeen ja mitä mieltä olen teostani näin kuukauden tai parin päästä?  Mitä seurauksia tästä aiheutui?

No se ei tuottanut minkäänlaista mielihyvää vaan pelkkää kipua, ja varsinkin viiltämisen jälkeen haavoja särki pahoin vielä seuraavanakin päivänä. Jäljet näkyivät pitkään, ennen kuin vihdoin hävisivät melkeinpä täysin. Ystävääni en saanut reagoimaan juttuun millään tavalla, mutta sen sijaan toinen ystäväni oli järkyttynyt ja kolmas järkyttynyt ja vihainen. Sain kuulla kunniani, ja vaikka henkilö pyysikin anteeksi purkaustaan jälkikäteen, olen yhä sitä mieltä että ansaitsin ripityksen ja se oli vain hyväksi. Veti kyllä hiljaiseksi, kun yleensä rauhallinen ja kaikille ystävällinen tyyppi, joka ei suutu melkein koskaan, huusi. Ja olihan se ajattelematonta. Haavat olisivat voineet tulehtua tai jotakin muuta sellaista. Lupasin ystävälleni, etten tekisi sitä enää ikinä.

Joskus, vieläkin, kun on ollut ihan paska olo, ajatus veitseen tarttumisesta on houkuttanut. Se on pakko myöntää. Lupaus on kuitenkin lupaus eikä minusta ole ollut sitä rikkomaan, ainakaan toistaiseksi. Tähän asti olen pärjännyt ilman veistä – ja toivottavasti tulen myös pärjäämään.

Kesäkuussa se kaivattu loma sitten vihdoin saapui. Johan sitä oli ehditty odottaakin! Nyt koulut ovat taas alkaneet, mutta ajattelin silti kertoilla täällä blogissa, mitä oikein hommasin lomalla. En pitkästytä teitä luetteloimalla kaikkia pieniä yksityiskohtia, vaan sen sijaan olen koonnut yhteen tärkeimmät asiat, kirjoittanut niistä ja lisännyt loppuun vielä lyhyen tiivistelmän.

Pääasiassa lomailin kotona. Päivät kuluivat lueskellessa, kirjoitellessa, pyöräretkiä ja kävelylenkkejä tehdessä ja ulkona puuhaillen. Vettä satoi usein, mutta onneksi kesään 2016 mahtui myös aurinkoisia päiviä, joina kaivaa pyörä esiin ja ajaa torille syömään jäätelöt ja lainaamaan kirjastosta täydennystä varastoihin. Valvoin myöhään, yleensä yhdestä kahteen yöllä. Parhaimmillaan taisin kukkua viiteen. Heräämisajat olivat sen mukaisia, yhdentoista ja kahdentoista maissa suvaitsin nousta uuteen päivään. Meillä kävi sukulaisia ja me kävimme sukulaisilla. Ja ei, ennen kuin kysytte, en ole pelannut kesällä kertaakaan Pokemon Go:ta. Puhelimen muisti on jo nyt täyteen ahdettu eivätkä pelit jaksa kiinnostaa. Ei edes tämä peli, vaikka se kuulostaakin aika metkalta.

Ihan koko aikaa en chillaillut pelkästään kotona. Kävin Oulussa sanataidekoulun leirillä ja asuin niiden päivien ajan isäni tädin luona. Paria vuotta vanhempi serkkuni matkusti etelästä, Nummelasta asti seurakseni. Leiri kesti yhdeksästä kolmeen, joten kun täti tuli iltapäivällä hakemaan meidät Oulunsalon kirjastolta, suuri osa erilaisista paikoista oli kiinni. Emme päässeet käymään esimerkiksi kasvitieteellisessä. Leirin jälkeen lueskelimme, juttelimme, vierailimme kirjastossa siinä ihan muutaman sadan metrin päässä ja kokkasimme hyvää ruokaa. Kävin myös Superparkissa tapaamassa kahta nettituttuani. Toisen kerran minun, tämän ja erään kolmannen serkun oli tarkoitus mennä ihan kolmistaan viettämään Ouluun laatuaikaa. Nyt Pihla ei kuitenkaan päässyt mukaan, joten matkustimme Helmiinan kanssa kahdestaan junalla Ouluun. Pakko myöntää, että nautin toisesta Oulun reissusta enemmän, tosin tällä kertaa nettituttujen tapaaminen ei sopinut heidän aikatauluunsa. Helmiinan kanssa shoppailimme, kokkasimme, luimme, puhuimme, kävimme iltaisin leikkipuistossa ja teimme retken kasvitieteelliseen. Oli huvittavaa nähdä, kuinka yhdeksäsluokkalainen serkkuni muuttui leikkipuistossa lapseksi, joka halusi yhä uudestaan mennä erääseen tiettyyn vekottimeen. Leikkipuistossa oli mukavaa iltaisin, vain vähän väkeä, ja se oli viihtyisä paikka. Vieressä sijaitsi vesistö ja sen ylitse kulkeva silta. Sillalla otimme kuvia toisistamme, auringonlaskut olivat upeita – mutta unohdimme aina ottaa mukaan leipää sorsia varten! Kävelimme puistoon, ja siinä kävellessä serkku snäppäsi oikeastaan koko ajan. Kaupoista ostimme vaikka mitä vaatteita ja torilla söimme kojuissa ja hankimme kivaa pikkutavaraa. Olisimme myös menneet risteilylle, mutta niitä oli vasta viikonloppuna, jolloin emme enää olleet Oulussa. Oulun Valkea oli aika sekava, mutta ihan mukava paikka. Iltaisin aina sulkeuduimme kahdestaan huoneeseen lukemaan kirjoja, juttelemaan, puhumaan WhatsApissa kavereille (jaoin serkulleni oman, paremman nettini) ja syömään samalla… no tietenkin karkkia.

Oulun lisäksi pääsin käymään Ranualla eläinpuistossa ja Ruotsin puolella IKEA:ssa. Näin monia villieläimiä, myös jääkarhut ja maakotkan. Ja kyllä, se oli ensimmäinen kertani Suomen rajojen ulkopuolella. Oli hauskaa kuulla ihmisten puhuvan ruotsia ja lukea ruotsinkielisiä kylttejä. Sanataidekoulun leirin, Ranuan eläinpuiston ja IKEA:n lisäksi olimme Holiday Clubin tutustumislomalla Katinkullassa, Sotkamossa. Tällä kertaa jopa ostimme lomakkeen, mutta vanhempani päätyivät jälkeenpäin perumaan koko jutun.

Mitä muuta kesälomalla tapahtui reissaamisen ja kotona olemisen lomassa? No, sain kesän ensimmäisen ja viimeisen kokemuksen ulkona nukkumisesta. Ei, emme olleet telttailemassa tai mitään sellaista, ja vietin yö ulkona-tapahtuman yksin. Kerron, miksi. Minulla on nimittäin tapana ruokkia kanit vasta myöhään illalla ja jäädä siinä sivussa hetkeksi ulos, katselemaan tähtiä tai potkimaan huvin vuoksi palloa. Vahinko, että kun olisin tullut takaisin sisälle, ovi oli mennyt lukkoon itsekseen. Koputtelin kaikki ikkunat, mutta kun isä on niin sikeäuninen ettei takuulla heräisi edes pommin räjähtämiseen, ja äiti käyttää korvatulppia, se ei hyödyttänyt mitään. Ai että olisin soittanut ovikelloa? Harkitsin sitä kyllä, mutta luovuin pian ajatuksesta. Jos olisin tehnyt niin, koko talo olisi herännyt ja äidin on vaikea saada unta uudestaan. Sitä paitsi hänellä oli aikainen työaamu. Mitä siis tekee Kahlevanki, joka ei voi käyttää ainoaa keinoaan, ovikellon soittamista, päästäkseen sisälle? No, hän tietenkin päättää, että kesähän nyt on, vietän tämän yön ulkona.
Siitä tuli pitkä yö. Heti tehtyäni päätöksen nappasin pyörän ja lähdin ajelemaan ympäriinsä kaupungissa. Oli hämärää, mutta kesäyössä näki hyvin, ja liikennettä oli vain vähän. Kiertelin siellä täällä ja kävin katsomassa ajan mainostaulusta. Se oli jotain kaksitoista, kun tulin takaisin kotiin. Potkiskelin palloa jonkin aikaa, mutta väsymys alkoi painaa, ja pian oli selvää etten jaksaisi bilettää koko yötä kylillä. Niinpä menin puuliiteriin ja kiipesin tikkaita pitkin ylös liiterin yläosassa olevaan tilaan. Olisin nukahtanut lautapinon päälle, mutta niska oli aika epämukavassa asennossa, joten raahasin pressun ja käperryin sen väliin. Se oli itse asiassa yllättävän lämmin. Valvoin pitkään hämärässä ja pohdiskelin jos jonkinmoista. Taisin vähän nukahdella välillä, ja aamuyöstä kömmin liiteristä ulos. Kävin taas tarkistamassa ajan mainostaulusta – puoli viisi tällä kertaa. Tiesin, että äiti heräisi kuudelta töihin, joten silloin pääsisin sisään. Puolitoista tuntia vetelehdin pihallamme. Oli sumuinen aamu ja kengät olivat aamukasteisesta ruohikosta läpimärät. Postiauto toi postin, ja hain sen laatikosta. Istuin sitten kuistilla lukemassa lehtisiä, vaikka yleensä en lue niitä ikinä. Puhelimissa oli itse asiassa aika hyviä tarjouksia.
Lopulta kyllästyin samojen lehtien pläräämiseen ja kiersin sivuovelle. Oi autuutta, se oli raollaan ja sisältä tuli valoa! Livahdin heti sisään ja sain vastaani paniikissa olevan äidin ja naureskelevan isän. Sain kuulla, että äiti oli vasta kuudelta herätessään huomannut: hänen tyttärensä huoneessa valot päällä ja lapsi puuttui. Vanhemmat olivat juuri olleet soittamassa poliiseja, tosin isä olisi käynyt ensin kiertelemässä ja etsimässä minua. Isä arveli alusta alkaen, että olin vain aamulenkillä tai jotakin sellaista, ja me sitten naureskeltiinkin siinä äidin pikku hiljaa rauhoittuessa. Molemmat ihmettelivät, miten oikein olin uskaltanut jäädä yksikseni koko yöksi ulos, ja miten vain sisälle päästyänikin nauroin koko jutulle enkä suinkaan vääntänyt itkua. En minä tiedä! Ei se ollut mitenkään pelottava kokemus. Mitä itkemistä siinä olisi ollut? No, pakko myöntää, että helpotus oli kyllä suuri kun huomasin oven olevan raollaan, ja meinasihan siinä vähän itkukin tulla. Tunne meni kuitenkin nopeasti ohi.
Se oli kyllä aikamoinen kokemus.

Minulla on eräs ystävä, johon tutustuin 2015 liittyessäni (taas yhteen) Soturikissat-roolipeliin. Hänestä on tullut minulle hyvin tärkeä ja läheinen ja hauskojen hetkien lisäksi olemme myös tukeneet toisiamme, kun on ollut vaikeaa. Kesällä sain päähäni pyytää ystävältäni hänen osoitteensa ja aloin kokoamaan hänelle lähetystä, jota kutsuin räjähteiksi. Ystäväni ei tiennyt räjähteistä mitään, vain sen, että lähettäisin hänelle jotakin, mihin muutama muukin roolipelin jäsen oli osallistunut hieman. Räjähteisiin kuului:

1. Kaksi korttia, jotka olin itse tehnyt korttipohjille. Toiseen vetäisin sinisellä glitterillä suuren sydämen, jonka kirjoitin eri väreillä ja kielillä täyteen samaa sanaa ”ystävä.” Pistin korttiin muutaman runon. Toiseen piirsin muurilla istuvan kissan, joka katseli tähtiä. Siinäkin kortissa oli runoja. Oli kolmaskin kortti. Siihen oli liimattu valokuva, jonka tekstinä oli ”jokaisen sielu on kaunis ja täydellinen.” Kortin toiselle puolelle laitoin perinteisesti ystäväni nimen ja nettinimen ja keksin jokaisesta kirjaimesta jonkin häntä kuvaavan hyvän asian.
2. Sydämen muotoinen rasia. Rasian kannessa istui nalle, joka piteli käpälissään sydäntä. Ei siis kuva nallesta sydän käpälissään, vaan tämä ihan konkreettisena. Rasia oli ainakin omasta mielestäni tosi suloinen.
3. Pari Kismetiä. Toisessa luki Hyvälle tyypille, toisessa taas Parhaalle ystävälle.
4. Jääkaappimagneetin, jossa luki Opi eilisestä, luota huomiseen mutta elä tänään. Magneetin hommasin Sotkamosta, kun olimme siellä kylpylälomalla ja huomasin kaupassa käydessäni tuollaisen kassan vieressä.
5. Tässä vaiheessa muut roolipelin jäsenet tulivat kuvaan. Kirjoitin muutamia kysymyksiä ystävästäni ja pyysin valitsemiani henkilöitä vastaamaan niihin. Kysymyksiä olivat mm. kauanko olet tuntenut hänet, mitkä ovat suosikkihahmojasi hänen hahmoistaan, mikä tekee hänestä juuri hänet, onko sinulla jotain erityisiä muistoja keskusteluistanne, mitä haluaisit tähän hänelle sanoa. Kirjoitin jokaisen vastauksen koneelle muuttamatta mitään ja tulostin sekä kysymykset että vastaukset samalle paperille, jonka laitoin kirjekuoreen. Kirjekuoreen kirjoitin kaikkien haastateltavien nimet ja pistin kuoren muiden juttujen seuraksi paketin sisälle.
6. Papereita, jotka tungin täyteen tarkkaan valitsemiani runoja.

Eihän postilähetys vie ongelmia minnekään, mutta ainakin se sai ystäväni ilahtumaan, ja toivottavasti hän tunsi itsensä tärkeäksi (hän on.) Ystäväni ylläpitää kyseistä roolipeliä muiden ylläpitäjien kanssa ja on ihan omana itsenään suosittu tyyppi, josta kaikki pitävät. Eikä ihme, hän on hyvin ihana ihminen ja jos voisin, varmasti pyytäisin häntä lähettämään ongelmansa minulle. Ottaisin ne mielihyvin itselleni – vaikka edes hetkeksi.

Joo, että sellaista. Loma oli todella mukava ja täynnä hauskanpitoa, uusia kokemuksia, auringonpaisteessa lekottelua, jäätelön syömistä, reissaamista, serkkujen näkemistä, shoppailua, auringonlaskujen ihailua, kuvaamista ja ihania ystäviä. Se hujahti ohi aivan liian nopeasti. Ensimmäistä kertaa ikinä tuntui, että olisin vielä tahtonut olla lomalla toiset kaksi kuukautta. Aikaisemmin olen kesän lopussa alkanut jopa odottaa pääseväni kouluun, mutta tällä kertaa oli toinen ääni kellossa. Joko se loma jo loppui? No, kunhan kouluvuosi menee samaa vauhtia, en pistä asiaa pahakseni, mahtuihan tähän kesään paljon unohtumattomia kokemuksia. Toivottavasti kesä 2017 alkaa täydellä kokoonpanolla eikä niin, että olen menettänyt ystävän tai lemmikin juuri ennen kesäkuuta, kuten 2015 ja 2016 kävi.

Hyvää syksyä kaikille!

Heipä hei, ihmiset!

Tosiaan, en ole siis unohtanut Kahlevankia, olen vain hyvin kiireinen. Ruotsinkoe lähestyy, samoin deadlinet roolipeleissä joihin olen liittynyt, ja kaiken lisäksi onnistuin saamaan syysflunssan. Paljon suunnitelmia olen Kahlevangin ja sen tekstien varalle ehtinyt tekemään, ja odotan innolla että pääsen niitä toteuttamaankin. Se tapahtuu, kun ruotsinkoe on ohi ja olen saanut kirjoitettua ulos tarinat pariin roolipeliin, todennäköisesti siis viikon tai parin päästä. Flunssakin alkaa jo olla päihitetty, luojan kiitos. Nopeasti ja sekavina vaihtelevat mielialat ovat myös vähentäneet kirjoitusintoa, usein on masentanut ja kahden rakkaan ystävän huolet ovat painaneet mieltä.
Viime ajat ovat olleet tunteiden vuoristorataa, ensin ollaan huipulla ja kaikki on mahdollista, seuraavassa hetkessä rysähdetään alas ja lujaa, koko elämä tuntuu turhalta. Nyt oikeastaan kaikki tuntuisi menevän parempaan päin ja toivottavasti näin jatkuu, että pääsen vihdoinkin keskittymään Kahlevankiin!

Tässä teille uutta kuunneltavaa siksi aikaa, kunnes palaan:

Hello, everybody!

Tämä on Kahlevangin ylläpitämä blogi nimeltään Kahlevanki. Kahlevanki laittaa tänne ainakin itse kirjoittamiaan novelleja, mutta ehkä myös kirja-arvosteluja, mielipidekirjoituksia ja syvällisiä pohdintoja. Blogin on tarkoitus toimia eräänlaisena muistiona kaikelle roskalle mitä Kahlevankia ikinä huvittaakaan kirjoittaa. Halutessanne voitte silti lueskella paikkaa vapaasti, onhan se sentään netissä kaikkien nähtävissä. Iskisin teitä tosi mielelläni veitsellä, mutta  – valitettavaa kyllä – olen kahlehdittu tyrmän seinään enkä aivan yllä sinne asti.

Siinä nopea info blogin tarkoituksesta. Tervetuloa, olet vapaa lukemaan ja kommentoimaan, asiallisuudesta tuskin tarvinnee muistuttaa.

See you later!

Sähköpostiosoite: sudenhuuto@luukku.com