Kahlevanki

Kahlevanki muuttaa blogaaja.fistä suntuubiin! Blogi on myös uudelleen nimetty. Kahlevanki on nyt Sydämenlyönnit, jonne pääset tästä. Sydämenlyönnit jatkaa toimintaansa kirjoituksilla ja päiväkirjalla, mutta on myös uusia lisäyksiä, jotka suntuubi mahdollistaa: arvostelu- ja sivulistauspalvelu. Kun sivut pian avataan, listalle voivat hakea niin blogit, roolipelit kuin ulkoasusivustotkin!

Tervetulleeksi Sydämenlyönteihin sinut toivottaa,
Kahlevanki aka Hurricane

Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt muutama päivä. Mun oli kyllä tarkoitus päivittää tätä keskiviikkona, en ehtinyt, ajattelin, että torstaina sitten, en ehtinyt, ja nyt otin itseäni niskasta kiinni. Ennen kuin viikonloppu alkaa ja kaikkea kivaa tapahtuu, haluan saada tänne kerrottua tuoreimmat uutiset.

Jos edellinen postaus sai teidät pudistelemaan päitänne, tsekatkaa tämä. Kirjoitin 10.10 hyvin sekavassa mielentilassa. Musta oli juuri puhuttu selän takana pahaa, oli ikävä entistä frendiä, olin valvonut kaksi vuorokautta putkeen ja luulin ystäväni katuvan minuun tutustumista. Mitä sitä ihminen mielettömyyksissään meneekään tekemään. Nyt, kun vilkaisin tuota postausta, tuntui että katselisi aivan jonkun toisen kirjoittamaa tekstiä. En ole enää tuollaisessa tilassa enkä ole kuluneina päivinä koskenut veitseen enää toiste. Annoin anteeksi pahaa puhuneelle, joka tuli sitä minulta pyytämään ja tiesi käyttäytyneensä typerästi. Ollaan ihan jees väleissä taas eikä mitään sen kummempaa siinä. Ikävä haipui jälleen ja nousee kenties pinnalle joskus myöhemmin. 56h valvomisen jälkeen suostuin nukkumaan ja olo oli paljon parempi, se on se väsymyskin mikä sai mut masentumaan herkemmin. Ja paljastui, että ystäväni ei todellakaan ole katunut, että tutustui muhun. Hän oli lukenut viestini väärin. En ollut uskoa silmiäni, kun hän sanoi niin. Olin vihainen, koska olin mennyt viiltelemään ihan turhaan (mihin kyllä vaikutti moni muukin asia), mutta toisaalta myös hirveän helpottunut, minkä vuoksi en hänelle ainakaan kovin ärtyneesti asiasta huomauttanut. Toivottavasti on viimeinen kerta kun tällaisessa mielentilassa olen.
Ajattelin ensin poistaa edellisen postauksen, mutta päädyin kuitenkin palauttamaan sen roskakorista. Nuokin tunteet ja päivät ovat olleet osa minua ja elämääni enkä halua laittaa päiväkirjaan vain iloisia tapahtumia. Negatiivisista, joskus jopa synkistäkin asioista pitää voida puhua. Ehkä joskus kolmekymppisenä, hyväntuulisena ja terveenä naisena tahdon palata lapsuuteeni ja kokea lukemalla uudestaan, miltä joskus on tuntunut. On tämä elämä vain yhtä säheltämistä.

Sunnuntai meni tosiaan aika kehnosti edellisessä postauksessa mainitsemieni asioiden takia, samoin kävi osittain myös maanantaille. Ei huvittanut mennä kouluun, joten jäin pois sairauteen vedoten. Ollessani yksin kotona viiltelin aikani ja olin masentunut, mutta sitten kävi niin, että koin ihmeellisen piristymisen. Ramppasin talossa ympäriinsä ylienergisenä ja kävin aivan kierroksilla. Spämmin bff:n yksityiseen WA:ssa, keitin itselleni (kanan)munan, koetin itse rauhoitella, että ei se mitään, jos bff on joskus katunut tutustumista, onhan hänellä voinut olla siihen hyvä syy eikä hän enää ole sitä katunut. Tuli kerrottua hänelle, miltä musta tuntui, ja kyselin minkä takia hän on katunut sitä. Tämä oli ihan kummastuksissaan, että mistä oikein höpötin. Ja väärinkäsitys paljastui. Puhuin myös toisen ystäväni kanssa, joka oli hyvin turhautunut, kun päähäni ei vain uponnut että hän välittää musta ja olen tärkeä hänelle ja en oikeasti saa viillellä. Päivä parani keskusteluiden myötä heti.
Illemmalla äiti tuli Espoosta, toi sieltä tuliaisina jotkut pallovalot, en tiedä oikeaa nimitystä niille jos se ei nyt tuo ole. Oli kiva nähdä äitiä ja siskoja taas, vaikka rauha siinä rikkoutuikin. Tulevat päivät olisivat meluisia. Tivasin taas äidiltä, milloin meidän on tarkoitus mennä Ouluun, ja yllätyksekseni sainkin vastauksen; lauantaina. Yeah! Nyt on perjantai, ja huomenna tapaan nettitutut taas ja näen myös kolmannen kaverin, joka viime kerralla ei päässyt. Mahtavaa. Pakko myöntää, että itteäkin vähän hermostuttaa, tuleeko ikimuistoinen reissu vai meneekö kaikki pieleen.
Kerroin tietysti uutiset heti oululaisille ja ne saivat innostuneen vastaanoton. Näillä näkymin he pääsisivät kaikki tapaamaan mua jossain vaiheessa. Huh, toivottavasti se menee hyvin. Saman maanantai-illan aikana sovin feidaamani tyypin kanssa ja annoin anteeksi selän takana puhuneelle.

Tiistaina lähdin kouluun. Saatiin Joonan kanssa kuulla vertaissovittelijoita koskevia uutisia. Mehän olemme siis kuudennella ja lähdemme yläasteelle ensisyksynä. Kutosten lisäksi muilta luokka-asteilta ei vertaissovittelijoita ole, joten nyt saimme tehtäväksi kiertää nelosluokissa kertomassa, mistä on kyse ja montako vapaaehtoista tarvittaisiin. Kun alettiin puhua näistä vapaaehtoisista, käsiä nousi pystyyn sen verran monta, että eiköhän koulumme vertaissovittelutulevaisuus ole turvattuna. Ensi viikon torstaina on sitten itse koulutus, joten olemme Joonan kanssa poissa tunneilta 9-12. Ja vieläpä ihan luvallisesti, jeah. Matematiikantunnilla jaettiin monisteita, ja samalla kun hain itselleni, vein yllättyneelle Joonallekin. Pitäähän sitä väsynyttä kaveria auttaa. Siinäpä ihmettelee avuliaisuuttani, heh. <3
Liikuntatunti oli kiva, jaettiin ihmiset kahteen joukkueeseen ja otettiin peliä. Kymmenen peräkkäistä heittoa piti saada joukkuekavereille, siitä tuli piste. Vastapuoli yritti tietysti katkaista syötöt ja saada kierrätettyä heittämällä palloa kymmenellä omalla pelaajallaan. Meikän puoli voitti.
Tiistain huonoja puolia olikin se, kun liikuntatunnin jälkeen olin hetken T-paidalla luokassa. Niko kysyi suoraan ihan asiallisesti, oonko viiltänyt. Sanoin että en, kanit ne raapivat. Tilanne oli sillä ohi ja keskustelu porukassa siirtyi muihin aiheisiin, mutta kysymyksestä herännyt ahdistuneisuus ei kadonnut. En olisi halunnut huijata Nikoa, se on hyvä tyyppi, ja pelkäsin, että se ei ollut uskonut selitystä ja voisi kertoa jollekin, mikä sai jo ajatuksena mut ahdistumaan totaalisesti. Keskiviikon ja torstain ahdisti aina kun vain näinkin Nikon, mutta nyt tuntuu jo paremmalta. Tosin haluaisin päästä eroon viiltojäljistä, kolmen viikon päästä on uintiakin eikä olisi kiva esitellä haavoja muillekin.
Englannintunti oli hauska myös, oltiin Kahoot-peliä. Olin Moonan kanssa "joukkue". Apinatt ylsi kisassa kolmanneksi. Sija olisi voinut olla parempikin, jos Moona ei olisi hätiköinyt parissa ensimmäisessä kysymyksessä, mutta olen silti tyytyväinen ja eipä tuolla niin väliä ollut. Tulihan itselläkin toilailtua.
Annilla oli käynyt luistelussa jotain, kaatunut kai ja lyönyt leukansa jäähän. Kuitenkin sain opettajalta pyynnön viedä systerin reppu kotiin, missä tämä sitten odottikin ja lappu komeili leuassa. Meikän luokkakaverin äiti oli tikannyt siskon jo toista kertaa.

Keskiviikkona siirryttiin tekstiilitöistä teknisiin töihin. Teemme käsitöissä retkituolia, ja kun nyt A-ryhmä (eli me) saimme kangasosan valmiiksi, ja B-ryhmä taas puukehikon vai mikä se nyt lieneekin, vaihdamme päikseen. Arto vaikuttaa tosi hauskalta tyypiltä.
Uskontunnustuskokeesta sain 10- ja olen tyytyväinen. Koulussa oli vessoja taas sotkettu, mikähän siinä on, kun pojat eivät osu pönttöön vaan pitää tehdä asiat pitkin seiniä ja lattioita. Siitä joutui pari meidänkin luokkalaista kuulusteltaviksi, mutta syyllisiksi heitä ei tunnustettu enkä usko, että asialla olisi kukaan tästä luokasta. Samaa mieltä on myös opettaja. Harmittava ongelma silti. Seinään oli myös kirjoitettu LOL, yksikään ei tunnustautunut syylliseksi.
Leikkasin nurmikon, suunnittelin tarinoita ja luin vähän seuraavan päivän sanakokeeseen. Sovittiin kavereiden kanssa, että nähtäisiin lauantaina Superparkissa. Bff yritti suostutella puhumaan sen kanssa puhelimessa, mutta olen aika vastahakoinen siihen. Siis oikeasti, vihaan puheluita enemmän kuin mitään muuta. Osaan jutella vain täysin tutuille ihmisille kuten perheenjäsenille tai luokkakavereille, jotka tuntevat mut melkein läpikotaisin. Siinä ei mitään ongelmaa ja asia on täysin luonnollinen. Mutta että netin kautta tutustumieni frendien kanssa? Uh. Tai no, bff tuntee mut parhaiten jos puhutaan syvällisemmistä asioista (eikä siitä mikä mun lempilelu oli pienenä tai mikä lempiruokani oli kaksi vuotta sitten.) Tähän mennessä olen puhunut vain yksi, kaksi, kolme, neljä, neljälle nettitutulle, ja niistäkin puheluista on jo aikaa. Viimeaikoina olen jutellut ainoastaan yhden kanssa, jonka olenkin tuntenut jo päälle kaksi vuotta ja nyt vasta alkaa puhuminen luonnistua. En ole mitenkään puhelias, joten siksipä on hyvä, että hänellä riittää selitettävää, johon sitten itse välillä kommentoin ja kerron jotain ja osan ajasta olen hiljaa. Ajatuskin bff:n kanssa puhumisesta kauhistuttaa. Siis, menisin ihan lukkoon enkä uskaltaisi tai osaisi sanoa muuta kuin "moi" ja siinä se. Bff uhkasi silti soittaa ja sanoi, että saan luvan vastata. Sillä tuntui jo olevan ajatus ajankohdasta. Apua…

Torstaina, siis eilen, olin unohtanut biologiankirjan kotiin kuten keskiviikkonakin. Meillä on ollut muiden tuntien tilalla biologiaa, koska ensi viikon tiistaina on siitä koe, joten kun lukujärjestyksessä lukee toista ja opettaja sanoo toista, niin tahtoohan se unohtua että poikkeuksellisesti olisi bilsaa nytkin, ja kirja jää kotiin. Ei tuo huomannut, että kirja uupui taas. No jaa, parempi vain niin.
Biologiantunneilla katsottiin "Kone meni metsään" ohjelma ja Moona sanoi tehtäviä tarkistaessa "Punamulkku" korjaten perään "tulkku" mikä oli jo myöhäistä, koska koko luokka nauroi jo ja opettajaakin selvästi hymyilytti. Virhe oli huvittava, varsinkin, koska Moona teki sen ihan vahingossa.
Torstaiaamuna heräsin pienoiseen paniikkiin, kun olin nähnyt unta, että luokkakaverit haukkui mua. Ei se onneksi totta ollut, mutta kun olisi pitänyt lähteä kouluun, tunsihan siinä hermostusta. Kaikki oli siellä ennallaan eikä pieni levottomuus katosi heti.
Mut lisättiin Mysteryn WA-ryhmään. Mystery on siis MysteryCats-niminen tarinaroolipeli, jossa on todella mukavia ihmisiä, taitavia kirjoittajia, mielenkiintoisia hahmoja, aktiiviset ja taitavat, sekä ystävälliset ylläpitäjät. Tuntuu että kaipaan välillä uusiakin tuulia elämääni ja Mysteryyn liittyminen vaikuttaa hyvältä päätökseltä. Painin vieläkin Sadetassun luonteen kanssa, mutta saan hakemuksen lähetettyä toivottavasti pian.
Oli englannin sanakoe, selvisin siitä jotenkin. Ysi tai jopa kymppi voisi irrota, jos oikein hyvin käy. Jännityksellä sitä odotellessa. Espanjalaisilta oli kuulemma tullut vastaukset kirjeisiin, emme kuitenkaan vielä saaneet niitä, koska englanninopettaja ei ole ehtinyt niitä tulostaa. Misse käyttäytyi tunnilla aivan mahdottomasti, ei suostunut nousemaan ylös, kun olisi pitänyt tervehtiä, ei kuunnellut opettajaa, läksyt oli tekemättä ja muutenkin aika tylsää suhtautumista tunteihin siltä.
Eilen isä kokosi tuon uuden työpöydän huoneeseen, edellinen oli ihan hajalla. Tämä on hyvä, mutta paljon aiempaa kapeampi, nykyään kun ei enää myydä noin leveitä. Mukana tuli pyörillä liikkuva tuoli, jossa on myös selkänoja, joten koneella on kyllä paljon mukavampi olla kun voi vain istua mukavasti ja kirjoittaa ja surffailla, mitä tälläkin hetkellä olen tekemässä.

Tänään, eli perjantaina, koulupäivä alkoi klo 8.00 jäähallilta. Pelailtiin, otettiin luisteluharjoitteita ja sen sellaista. Jääaikaa meillä oli runsaasti, siinä ehti kyllä hyvin kaikenlaista. Mentiin vielä pariksi tunniksi kouluun, oli yhteiskuntaoppia. Kesken tuntien tuli soitto, että voisinko Joonan kanssa käydä puhumassa vertaissovittelija-asioista myös 4C-luokassa? Hui kamala, mun sisko on siinä luokassa. Se tunne, kun seisotte ovella ja yritätte selittää jotain vertaissovittelijakoulutuksesta ja kaikki tuijottaa sua. Siis ihan joka ikinen, kaikki 20 lasta.

Pari tuntia sitten pääsin koulusta, olen lähinnä vain kirjoitellut tätä postausta ja lukenut muita blogeja. Suhdekiemuroita oli yksi mielenkiintoinen, en tosin suosittele, jos olet herkkä intiimiasioille. Kalastus blogaaja taas oli napannut melkoisen hauenvonkaleen maaliskuussa ja nyt ollut kalastelemassa myös. Ai niin, vilkaisin Tinon elokuvablogia ja Pilvitaian lifestyleblogia. Pilvitaika ei ole vielä kovin montaa postausta loihtinut, mutta ajattelin, että voisin katsoa mitä hän saa aikaan muutamassa kuukaudessa. Tinon blogia lukiessa oli pakko lukea vielä lisääkin, tuntui, että moni elokuva oli saanut negatiivisen arvostelun häneltä ja oli pakko lukea niin kauan että sieltä löytyi jotain positiivistakin, hah. Ei sillä että haukkuisin cx

Voisin jatkaa Sadetassun luonteen kanssa, olen jälleen pyörtänyt mieleni ja jo ties kuinka monetta kertaa kirjoitan sen uusiksi. Jospa se pian kolahtaisi… nähdään!

Ai niin, lukekaas ihmeessä tämä, tämä, tämä ja tämä! Ella on ihana ja niin olet myös sinä, kyllä, tarkoitan täsmälleen sinua. Juuri siinä, juuri nyt, sellaisenaan <3

Aika paska olo. Kuin hakatulla koiralla, joka on potkittu nurkkaan ja nuolee nyt siellä haavojaan. Se eilinen eteni niin, että bff oli mukamas vittuuntunu muhun ja sai siten sen toisen kaverin kertomaan mielipiteensä musta, luullen, että he haukkuivat mua yhdessä, vaikka bff vain veti roolia. Kaveria oli tosiaan ärsyttänyt se kun en illalla sitten tullutkaan pärisemään sen kanssa. Ensimmäiseksikin, luin kirjaa, ja toiseksi, en olisi edes voinut, koska perheen pään määräys. Kaveri puhui myös varsin ikävään sävyyn suhtautumisestani erääseen itsetuhoiseen ystävääni ja kyseenalaisti, ettei hän oikeasti viiltelisi. Ja vitut. Otti aivoon niin hemmetisti. Jos kaveri ei ole itse nähnyt arpia, se ei tarkoita, että viiltely ei olisi totta. Kyseenalaistaessaan itsetuhoisuuden kaveri kyseenalaisti myös sekä mun että tämän viiltelevän ystävän luotettavuuden. Myöhemmin illalla se tuli vielä juttelemaan mulle ja hieromaan sovintoa, ei tiennyt, että olin saanut bff:ältä ja frendiltä screenshotit niiden keskusteluista ja tiesin selän takana puhumisesta. Sehän haukkui mua kahdelle muulle ihmiselle ilman, että mä olisin tienny mitään, ellen olis saanut niiltä ihmisiltä näytönkaappaustodisteita. Nyt oon puhunu sille vähän jotain, mutta ärsyttää edelleen enkä varmasti tuu olemaan puheliaalla tuulella hyvään aikaan. Omapa on ongelmansa, kun ylilyö reagoimisen kanssa ja puhuu pahaa selän takana. Ihan oikein sille.

Vaikka tiesin, että bff ei tarkoittanut mitä sanoi ja olisi koko ajan halunnut sanoa kaverille, ettei ole tosissaan ja mä oon ihana, ja melkein tuiskahti sille selän takana puhumisesta, niin silti jotenkin satutti nähdä miten se puhui musta ikävään sävyyn. Se ei tarkoittanut sitä ja mä tiesin sen ja hyväksyin taktiikan, mutta silti tuntu kipeeltä. Ja kun erehdyin yhdessä vaiheessa kysymään siltä, onko se koskaan katunut, että tutustui muhun, löin leiman tuleville viikoille. En olisi rauhassa hyvään aikaan. Hän nimittäin todella on joskus katunut sitä, ei kuulemma pitkään aikaan, mutta kuitenkin. Tuntui siltä kuin joku olis just lyöny mua. Ja kovaa. Alko ahdistaa kauheesti. Bff vastasi rehellisesti kysymykseen ja arvostan, että se tosiaan puhuu aina totta. En missään nimessä syytä sitä tuskasta jota se yks viesti mulle aiheutti. Sehän on mun oma syy. Bff ei varmasti ole huvin vuoksi toivonut, ettei olisi koskaan tavannutkaan mua, se on kuitenki järkevä ihminen ja me ollaan läheisiä. Mun on täytynyt sanoa sille jotain ilkeesti tai jollakin muulla tavalla aiheuttaa pahaa mieltä tai muita negatiivisia tunteita. Miten mä aina onnistunki kusemaan kaikki ihmissuhteet? Bff käyttäytyi ihan luontevasti vastauksensakin jälkeen ja kielsi mua ajattelemasta sillä tavalla, arvaten tietenkin mitä mietteitä sanat voisivat mun päässä herättää. Mutta enhän mä voi olla ajattelematta sillä tavalla. Mua ahdistaa vieläkin. Tiedän, että vaikka tässä nyt ei mikään muuttuisi, tuun silti aina silloin tällöin pohtimaan, onko bff toivonut taas ettei olisi koskaan tutustunut muhun. Vois kai sitä kysyä siltä suoraan sitten jos alkaa liikaa vaivaamaan, uskon, että se saattais vastata ihan rehellisesti.

Oli kauhean syyllinen olo siitä että olisin joskus aiheuttanut sille tai muille jotain pahaa, mikä olis sit saanu sen toivomaan, ettei olis koskaan tavannnut mua. Ahdisti, syyllistin itteeni, en halunnu puhuu tukeaan tarjoavalle bff:le (mikä on tosi harvinaista), ja tuntu, et mun pitää jotenkin hyvittää se mitä sitte ikinä oonki tehny. Itsetunto on poljettu yllätys, yllätys, jälleen maahan ja niinpä katoankin WA:sta nyt muutamaksi päiväksi keräilemään sen palasia. Menin tekemään myös jotain, mitä en oo tehnyt moneen kuukauteen. Nimittäin päätin, että mun on pakko hyvittää se, mikä on saanut bff:n toivomaan ettei olis koskaan tavannut mua, ja milläs muulla tavalla mä sen tekisin kuin viiltelemällä. Silmä silmästä, hammas hampaasta. Oon aiheuttanu muille ihmisille joskus negatiivisia tuntemuksia ja nyt voisin yhtä hyvin hyvittää ne kärsimällä itse fyysistä tuskaa. Päätös helpotti ahdistunutta mielialaa ja sittenhän mä tosiaan otin ja viilsin. Käsivarressa on nyt kaksi laastaria ja vielä toiset kaksi haavaa, joihin en laittanut laastaria. Toivottavasti jäljet häviää nopeeta, neljä siistiä viiltoa nätissä rivissä vois herättää ei-toivottua huomiota liikuntatunnilla. Oon hyvä valehtelija ja pokkaa on vaikka mihin, mutta näihin haavoihin olis vähän vaikee keksiä vedenpitävää tekosyytä. Nyt on hiukan helpompi olla ja olo on rennompi. En voi olla rauhallinen, ennenku oon hyvittäny kaiken kokonaan, niin itselleni kuin muille ihmisille. Sitä mä en vielä tiedä, montako kertaa mun täytyy tarttua veitseen että tunnen hyvittäneeni kaiken. Jäin koulusta pois vedoten huonoon oloon ja isä nieli selityksen kakistelematta. Huono olohan mulla onkin, nimittäin henkisesti. Kaveri puhui selän takana pahaa ja bff oli joskus katunut, että koskaan edes tutustui muhun. Uh.

Illalla voisin kuitenkin tehdä ihmeparantumisen ja lähteä taas ulos ajatuksia tuulettamaan. Ennen pimeäntuloa en viitsi parantua, ettei vain joku luokkakaveri näkisi ja kielisi opettajalle. Illalla harvempi on enää liikkeellä ja pimeässä ei ole niin helppo nähdä tai tunnistaa, joten uskallan luultavasti parantua sitten. Menin lipsauttamaan 2vrk kestäneistä valvojaisistani sivuston ryhmässä ja ihmisethän tietysti huolestuivat ja yrittävät nyt kovasti suostutella mua nukkumaan. Kai mä nukunkin, mut en ennen iltaa. Kasilta vois olla hyvä aika. Siihen mennessä oon valvonu 56h mikä on jo aika kunnioitettava tuntimäärä putkeen täysin hereillä.

Oon nyt valvonu jotain 47h kun en yöllä nukkunut ollenkaan, vedin vaan hereillä läpi yön. Luin demiä, ahdistuin, katsoin tubea, ahdistuin, luin kirjaa, ahdistuin, ahdistuin, ahdistuin. Miksi ihmisellä täytyy olla tunteet tai ystäviä? Hngg. Kusen kuitenkin aina kaikki. Ja silti, jos en olis menny kysymään sitä vihonviimeistä kysymystä, voisin olla rento ja hyväntuulinen niin ku eilen olin suurimman osan aikaa. Mutta ei, viikonloppu plässähti siihen kysymykseen. Oma vika, Kahlevanki. Mieti jatkossa kaksi kertaa, ennen kuin heität yhtäkään kysymystä kellekään – varsinkaan läheisille. Voinkohan koskaan tuntee olooni enää hyväks tän jälkeen? Haluisin vaa kertoo bff:le kaikesta, mut en osaa. Jostain syystä oon näin huono puhumaan tunteista, vaikka se on sanonu ties kuinka monta kertaa, ettei sitä haittaa ollenkaan jos kerron huolia ja aina se on osannu auttaa mua. Ehkä pitäis vaan kertoo jossain vaiheessa. Mut ei vielä ainakaan. Yhh. Ahdistaaa

Uskomatonta, jaksoin valvoa koko yön! Kahdestatoista puoli kuuteen luin Henry Ahon kirjoittamaa kirjaa koulukiusatuista. Olen vilkaissut sitä joskus aiemminkin, mutta siitä on jo aikaa. Nyt luin sen kokonaan läpi ja itkin kirjan loppupuolella, se oli sen verran koskettavaa tekstiä. Lainaan tänne muutaman kohdan, jotka jäivät erityisen kauniisti kirjoitettuina mieleen.

”Hautajaisaamu oli kylmä mutta kaunis. Yöllä oli ollut pakkasta ja maa oli valkoisen kuuran peitossa. Auringonsäteet kimaltelivat koivujen oksiin tarttuneista jäähileistä kuin miljoonat villit ja kylmät kipunat.”
– Erään koulukiusatun näkökulmasta kirjoitettu kohta enon hautajaisaamusta

”Pian Jarkko alkoi tuntea itsensä väsyneeksi. Hän katseli saunan ikkunasta lumiselle järvelle, jonka pinnasta kuutamo heijasti miljoonia pieniä ja välkähteleviä jääkiteitä. Ne olivat kuin toinen universumi, joka kutsui luokseen, toivotti tervetulleeksi kotiin.
Jarkko näki veljensä jäällä. Hän seisoi samassa tutussa asennossa kuin silloin ennen urheilukentän laidalla, toinen käsi taskussa ja lippalakki hiukan vinossa. Hän hymyili, nyökkäsi hitaasti päätään. Jarkko sulki silmänsä ja lähti veljensä luo.”
– Viimeinen tämän koulukiusatun näkökulmasta kirjoitettu kohta. Hän teki itsemurhan, ja vanhemmat menettivät toisenkin poikansa. Toinen oli kuollut liikenneonnettomuudessa alkoholin vaikutuksen alaisena.

”Tomi nyökkäsi hautakivelle, kääntyi ja lähti pois. Aurinko paistoi koivunlehtien lomasta. Ilma oli lämmin, ja ohut tuulehenkäys toi mukanaan vastaleikatun nurmikon raikkaan tuoksun. Tomi tunsi itsensä rauhallisemmaksi. Hän toivoi, että se oli lupaus tulevasta. Rauhasta ja onnellisuudesta, joka ehkä odotti häntäkin jossain.
Tomi toivoi, että ehkä hän voisi joskus vuosien kuluttua antaa itselleen anteeksi, mutta tiesi, ettei voisi koskaan unohtaa tekojaan ja niiden seurauksia. Ja se oli Tomin mielestä ihan ok.”
– Tomin, koulukiusaajan, näkökulmasta kirjoitettu kohta, kun hän on haudalla hyvästelemässä itsemurhan tehneen Jarkon vuosien päästä. Tähän Arvet myös loppui.

Kun olin saanut kirjan luettua, kävin syömässä vähän jotain. Kello oli puoli kuusi. Sitten menin takaisin sänkyyn ja torkahdin kai hetkeksi, mutten varsinaisesti nukkunut, koska olin koko ajan tietoinen ympäristöstäni, en vain käsittänyt sitä. Nousin taas joskus päivällä kahdeltatoista ja kävin tapani mukaan katsomassa WA:han tulleet viestit. Niitä oli neljästä, viidestä keskustelusta ja ryhmästä ja myös bff:ltä, joka oli vastannut eilen illalla laittamiini viesteihin. Sanoin siis hänelle siitä, kuinka joskus vain tuntuu, että olisi helpompaa hylätä kaikki tärkeät ihmiset ennen kuin ne hylkää mut. Hän tietenkin huolestui ja kyseli, onko kaikki hyvin ja mitä tarkoitan. Selitin. Ja onneksi menin puhumaan hänelle. Hänellä on taito saada mun mieliala kohoamaan ja mut tuntemaan oloni tärkeäksi ja samalla myös turvalliseksi, niin, että kaikki on hyvin. Bff kirjoitti pitkän viestin, jonka sisältöä en nyt pistä tähän, mutta lopputulos on, etten enää pelkää menettäväni häntä. Tiedän että oon tärkeä hänelle ja hän ei mistään hinnasta hylkäis mua. Mun vain pitää saada kuulla se silloin tällöin, muuten unohdan.

Myöhemmin päivällä sain toiselta ystävältäni screenshotin viesteistä, jotka hänelle oli lähettänyt vielä eräs muu ystäväni vahingossa, tarkoittaessaan ne jollekin muulle henkilölle. Niissä hän sanoi, että minä ketutan häntä. Sain tietää asiasta ystävältäni, kun hän ystävällisesti laittoi screenshotin. En suoraan sanottuna yllättynyt, koska kaveri oli aikaisemmin käyttäytynyt aika töykeästi yksityisviesteissä, mutta olihan se silti aika inhottavaa että hän selän takana puhui jollekin toiselle miten ketutan häntä. Ja saan sitten tietää asiasta kiertoteitä, kun hän oli vahingossa laittanut viestinsä toiselle ystävälleni. Epäilen, että hänen oli tarkoitus lähettää ne feidaamalleni tyypille.

Kerroin tästäkin bff:le, joka aikoi selvittää, miksi tyyppi on niin ärsyyntynyt muhun. Häneen voi aina luottaa. Itse asiassa voisin kohta vilkaista WA:n, onko tilanteeseen tullut muutoksia. Kävin siellä viimeksi useampi tunti sitten.

Viime päivinä on ollut kipuja alavatsassa ja kuten epäilinkin, tänään ne menkat sitten alkoivat. Olisivat voineet odottaa vielä pari päivää, niin sisäliikunta olisi ollut onnellisesti takana, mutta ei. Yritän keplotella siitä jotenkin. Noh, flunssanhan sain tosiaan uudestaan. Enää se ei onneksi ole kovin paha. Mitä nyt yskin aika pahasti, en kuitenkaan kovin usein.

Tuli kavereiden kanssa puhetta eri puhelimista ja sain kuulla, että J5 on muuten hyvä, mutta siinä on auttamattoman vähän tallennustilaa. Huonompi juttu. Tallennustilahan on toinen tärkeimmistä ominaisuuksista, joita seuraavalta puhelimeltani vaatisin. Samsung Galaxy A3 puhelinta ne suosittelivat ja sanoivat hyväksi, ajattelin tutkia netistä tarkemmin, millainen se on ja minkälaisia kokemuksia ihmisillä siitä on.

Tänään on ollut poikkeuksellisen hyvä sää. Aurinko paistaa ja ilma on tyyni. Kävin päivällä kävelylenkillä, mukavaa vaihtelua sisällä kököttämiseen ja ulkona olemisen jälkeen olen aina pirteämpi ja keskittymiskyky paranee. Tänään oli myös sauna, jossa viihdyin tavallista kauemmin. Yleensä kuumuus ja kosteus alkavat jossain vaiheessa ahdistaa, mutta nyt oli kiva rentoutua lämpimässä saunassa yksin omien ajatusten kanssa. Luen parhaillaan Aidi Vallikin kirjaa nimeltä ei mikään kiltti tyttö. Siinä neljätoistavuotias Ann löytää kellarista äitinsä päiväkirjan ja järkyttyy kaikesta siitä, mikä häneltä on salattu. Parhaillaan olen kohdassa, jossa Ann karkaa kotoa, ja tarkoituksena olisi lukea kirjaa eteenpäin vielä tänään. Äsken tutkin Mysterycatsia (Soturikissat-tarinaroolipeli), samoin Erin Hunterin sivuja, ja piristin itseäni kahvikupillisella. Ja niin joo, surffaillessani löysin paikan, jossa oli erilaisia Soturikissa-aiheisia T-paitoja. Sellainen olisi siistiä saada joskus.

Pitäisi ruokkia kanit, tehdä läksyt ja olisi hauska käydä vielä toisenkin kerran lenkillä. Ulkona on tosin ehtinyt pimetä ja luultavasti ilma on nyt paljon viileämpi, mutta ainahan on katulamput ja jos puen kunnolla, enköhän selviä hengissä. Kello on 19.39 joten pitäisi pistää jo toimeksi jos aion ehtiä tekemään kaiken. Huomenna äiti tulee Espoosta, olisiko joskus illemmalla kun oon itekki pääsyt koulusta. Mietin, jaksaisinko valvoa tämän viimeisenkin yön, ainakin osittain. Jos menisin sitten nukkumaan, kun alkaa väsyttää niin paljon, ettei kukkuminen enää tunnu edes kovin hauskalta.

Pätkä Annin äidin teiniaikojen päiväkirjasta:
”5.6.1984 Näin eilen unta et mua rakastettiin. & kun mä heräsin, mä aloin itkeä. Koska se oli vaan unta. Muistan vieläkin, miten onnellinen mä olin siinä unessa. Ikinä hereillä ollessani mä en oo ollu niin onnellinen, en ikinä.”

Kohta muistuttaa mua omasta unestani, jossa sain entiset ystäväni takaisin ja kaikki oli taas ennallaan. Olin heille vihainen, koska välien katkeaminen aiheutti aikanaan niin paljon tuskaa, mutta viha haihtui nopeasti. Olin onnellinen, niin onnellinen, että sitä on vaikea edes kuvailla. Ja sitten heräsin. Totuus iski vastaan kuin joku olisi lyönyt mua päin kasvoja. Itkin jonkin aikaa, ääneti kuten aina, koska silloin menetys oli vielä tuore ja olin kesälomalla vasta pikku hiljaa pääsemässä asiasta yli. Error – en pääsemässä yli. En pääse koskaan yli. Mutta voin oppia elämään menetysten kanssa ja olen oppinutkin. Joskus yhä mietin, miten frendeillä menee, kun en ole sen toisen kanssa puhunut yli kahteen kuukauteen ja kunnolla viimeksi melkein puoli vuotta sitten.

No joka tapauksessa, kello tuli juuri kahdeksan ja taidan tästä etsiä läksykirjat. Nähdään keskiviikkona ~

Poikkeuksellisesti päivitän blogia tavallista useammin, koska talo on viikonlopun ajan valtakuntani ja voin tehdä täällä oikeastaan melkein mitä vain tahdon. Ilman, että kenelläkään on siihen mitään sanomista. Tosin rakas isäni ilmoitti, että toista yötä hän ei voi antaa minun kukkua puhelimella, mutta jos teen sen jonkin muun puuhan parissa se on oma asiani eikä hän siihen puutu. Niinpä käytän tämän yön lukemiseen ja ulkona olemiseen (vanhemmat kyllä saisivat hepulin, jos kuulisivat tästä aikeesta.) Tubea ehdin katsoa viime yönä tarpeeksi (kauheeta, naag värjäsi blondinsa pinkiksi!) joten toisaalta tämä ei muuten haittaisi, mutta tänä yönä pari frendiä olisi voinut valvoa WA:ssa kanssani ja on tietysti takaisku, että aie ei voi toteutua isän määräyksen vuoksi.

Menin viime yönä nukkumaan puoli viiden aikoihin ja heräsin siinä puoli kahdeltatoista seuraavana päivänä. Ylös nousin vasta yhdeltä, jolloin oli hiukan myöhästynyt lounas. Isä teki salaattiruuan. Sitä kyllä kelpasi syödä.

Yritin aikaisemmin tänään piirtää. Turha varmaan sanoakaan, että piirustukset epäonnistuivat täydellisesti. Surkeampaa en ole ikinä nähnyt, hah. Joko raapusteluni menevät kauniisti pieleen tai joskus harvoin onnistuvat, niin että voin itsekin olla tyytyväinen. Ärsytti, mutta samalla myös huvitti. Minusta ei taida olla mestaripiirtäjäksi. Ehkä yritän huomenna uudelleen jotain muuta. Hyviä malleja löytyisi valtavasti, ei kun vain jäljentämään ja muokkaamaan.

Kaveri pisti WhatsAppissa eston päälle, kun tuli spämmittyä vaivaiset 72 kuuemojia. Ei tässä mitään. Lupasin käsi sydämellä, ettei hänen tarvitsisi katsella enää ainoatakaan kuuemojia, jos hän vain ottaisi eston pois. Hiukan epäileväisenä kaverini suostui ja sopimus piti. Nyt illemmalla eräs toinen ystäväni lisäsi minut ryhmiin, joihin hän oli jäänyt yksin. Onnistuin puhumaan itselleni ylläpito-oikeudet yhteen ryhmään ja lisäsin sinne bff:n. Spämmittiin sitten tämän tyypin kanssa niin, että kun bff tuli paikalle, hän varmasti tykkäsi meistä tosi paljon.

Äsken kävin iltalenkillä ulkona. Menin taas perhekodin reittiä, vaikka periaatteessa en saisi käydä siellä enää näin myöhään, perhekodin suunnalla kun liikkuu hämäriä tyyppejä. Koskaan ei kukaan ole kuitenkaan yrittänyt ahdistella tai mitään sellaista ja lenkistä tulee juuri sopivan pituinen, jos kierrän sieltä kautta, joten niinpä reitti on vakiintunut. Kyllä huomaa, että syksy on nyt todellakin tullut. Uskomattoman pimeää, en edes näkisi eteeni ilman katulamppuja, joita onneksi löytyy melkein koko matkan varrelta. Sateista on ollut myös, ei tosin nyt muutamaan päivään. Näin muuten taas jäniksen. Mikähän siinä on, että perhekodin lähellä niitä näkyy todella usein?

Aamupäivällä heräsin tosiaan kahdeltatoista, mutta nousin silti vasta yhdeltä. Mitä tein tunnin ajan? Kaikenlaista. Katsoin esimerkiksi Youtubea, luin kirjaa, viestittelin WA:ssa ja tutkin netistä erilaisia puhelimia, niiden ominaisuuksia ja hintoja. Ajatuksena olisi, että pärjäisin tämän nykyisen kanssa vielä vähän yli puolisen vuotta ja kesälomalla ostaisin uuden. Periaatteessa voisin vaihtaa jo nyt, mutta haluan ottaa puhelimistani kaiken irti, ennen kuin heitän vanhan sivuun ja sijoitan uuteen. No joka tapauksessa, netissä oli varsin monenlaisia vaihtoehtoja, joista löytyi paljonkin omiin varoihin sopivia. Nimittäin maksan puhelimesta korkeintaan parisataa euroa, sillä hinnalla luulisi saavan ihan toimivan vekottimen. Selailin vaihtoehtoja ja vilkaisin vain kahta vähän tarkemmin enkä siis tosiaan ole vielä päättänyt, mikä tuleva puhelimeni tulee olemaan. Joku Honor 7 Lite voisi olla listalla, kuten myös Samsung Galaxy J5, josta olen ollut kiinnostunut siitä asti kun se tuli markkinoille. J5 on hyvin mahdollinen vaihtoehto, jos sitä vain myydään vielä puolen vuoden päästä. Jos ei, etsin jonkun muun. Ja oli miten oli, tutustun varmasti eri puhelimiin vielä tarkemmin, ennen kuin teen lopullisen päätöksen. Kyselen kavereilta ja liikkeen myyjiltä ja tutkin netistä. Aikaa kesälomaankin on vielä yli seitsemän kuukautta, joten kiirettä ei ole.

Huomasin, että olen jotenkin alitajuisesti yrittänyt todistella itselleni, että tein oikein kun hylkäsin ystäväni. Näköjään en itsekään ole asiasta varma ja poden syyllisyyttä. Ja nyt kun rehellisesti mietin tekoani… vaikka se helpotti elämääni huomattavasti, se ei silti tunnu täysin oikealta ratkaisulta. Oliko hylkääminen enemmän kyllästyneen, tunteettoman kusipään vai kaikkien parasta haluavan ystävän päätös? En tiedä. Olen tosiaan sitä mieltä, että pärjäämme molemmat paremmin ilman toisiamme, mutta onko se koko totuus? Tarvitsemmeko ja välitämmekö toisistamme todella? Voisimmeko sittenkin onnistua ystävyydessä, voisinko minä vaatia itseltäni enemmän kärsivällisyyttä ja hän puolestaan omalta itseltään enemmän itsehillintää ja rajojen vetämistä? Tuntuu hiukan levottomalta, vaikka vielä ei ole ollut häntä erityisemmin ikävä. Ehkäpä, jos näyttää siltä, että alan oikeasti kaivata sitä tyyppiä, pitäisi vielä funtsia asiaa tarkemmin ja tunnustella mitä mieltä ex-frendi itse on.

Ennen syyslomaa pidetään ainakin fysiikkakemian koe ja englannin koe ja sitten pääsemme irtautumaan arjesta vähän pidemmäksikin ajaksi. Onhan toki viikonloput, jotka todella tulevat tarpeeseen, mutta on ihan kivaa päästä välillä kunnon lomalle. Tosin nyt on menty syksyä ihan hyvillä fiiliksillä ja aikaa on riittänyt koulutyön lisäksi muillekin asioille, tietysti paljon vähemmän kuin kesälomalla, mutta kuitenkin. Pidän koulunkäynnistä eikä se ole tuottanut vielä ongelmia. Toista on, kun liikunnassa alkavat uinnit… joo. Mieluummin en ajattelisi sitä.

Jee, eletään lokakuuta ja syntymäpäiväni lähestyvät! En oikeastaan tiedä, minkä vuoksi ne ovat yksi asioista, jotka kannustavat eteenpäin vaikeina hetkinä. Ehkä siksi, että saa edes hetken verran vähän enemmän huomiota kavereilta ja perheeltä ja täytän myös niitä vuosia. Sain jo puolensadan euron hinnalla Promarker-tusseja, joten syntymäpäivälahjani oli suurimmaksi osaksi siinä, mutta kaipa sieltä jotain pientä vielä tippuu eivätkä ne lahjat ole tärkeintä elämässä. Kortteja ja onnitteluja olisi kuitenkin kiva saada, jos vaikka kaverit vaivautuisivat niistä jotain antamaan. Ja sitten haluaisin jo päästä Ouluun tapaamaan nettituttujani, vaikka nyt näyttääkin siltä, että en tällä(kään) kertaa näe niistä yhtä koska feidasin sen. Kahta muuta haluaisin silti nähdä ja ehkä tilanne muuttuu siihen mennessä niin, että kolmas tulee myös. Oli miten oli, ensin pitäisi saada äiti ja sen kaverit päättämään päivämäärästä…

Kuvaaminen on alkanut kiinnostaa ja siksi seuraavan puhelimenkin ominaisuuksiin tulee kuulua laadukas kamera. Olisin eilen ja tänään käynyt ulkona kuvaamassa, mutta hienoja auringonlaskuja ei ole muutamaan päivään ollut ikuistettavaksi eikä tuosta harmaasta ja tuulisesta maisemasta oikein saa mitään kiinnostavia otoksia. No, kaipa sieltä jonkin kuvan voisi ottaa, mutta silti. Pitäisi lähteä kotipihan läheisyydestä jonnekin kauemmas etsimään kuvattavaa. Paremman puutteessa otin eilen kuvia toisesta kanistani, jota käytin valjaissa pihalla. Niitä lisäilen tänne, kun saan USB-johdon, puhelimen ja tietokoneen suostumaan yhteistyöhön.

Iltapäivällä isä lähti uimaan ja jäin yksin kotiin. Kokeilin sillä aikaa erilaisia ulkoasuja Kahlevangille, mutta päädyin loppujen lopuksi säilyttämään tämän nykyisen ja vaihdoin vain yläkuvaan lyhyen tekstin, jossa kerrotaan blogin sisällöstä ja tarkoituksesta pähkinänkuoressa. Sitten yritin luoda uuden blogin wordpressiin ja olisin muuttanut Kahlevangin sinne, koska se olisi ollut minusta siistimmän näköinen, mutta aikeesta ei tullut mitään vielä melko puutteellisen kielitaitoni vuoksi. Enkä muutenkaan tajunnut siitä käyttöjärjestelmästä oikein mitään, uh.

On tuntunut siltä, että olisi helpompaa vain hylätä kaikki tärkeät ihmiset, ennen kuin ne hylkäävät minut. If you know what I mean. Siis kun en ole nyt parhaalle ystävällenikään puhunut kauhean paljon, mitä nyt hetken jutellut, kerran kaksi päivässä tai parissa. Meillä menee ihan hyvin ja hän on tärkeä minulle, minä tärkeä hänelle. Tärkeä ja hieman niin kuin elinehtokin. Vähän pelottaa, että menetän hänet tai muita ystäviäni, ja siksi joskus on mietityttänyt että eikö olisi helpompaa vain hylätä kaikki nyt saman tien jos tämä loppuu kuitenkin aikanaan. Se olisi älytön ja spontaani teko, ja tiedän etten pärjäisi ilman ystäviäni, joten en taida sitten kuitenkaan hylätä yhtään ketään. Eikä siinä muutenkaan olisi mitään järkeä, koska kaikkihan on nyt ihan okei ja säröjä väleissä voi aina yrittää korjata. Tai, säröjä ja säröjä. Puhua vain pitäisi enemmän. Kummallista, miten vaikeaa on joskus kirjoittaa avausviesti parhaalle ystävälle ja odottaa toiveikkaana, syntyykö keskustelua vai vastaako hän vain viestiin ja siitä ei kehity mitään sen kummempaa. En halua menettää enää yhtään ystävää enkä varsinkaan luopua heistä omasta tahdostani, jos se ei ole välttämätöntä. Taistelen vaikka kynsin hampain jotta en menettäisi enää ketään. Ja ehkäpä se taisteleminen tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että työnnän sivuun ylpeyteni ja yritän aloittaa ja jatkaa keskusteluja useammin, vaikka muut eivät niin tekisikään. Onhan mahdollista, että se rohkaisee ja saa ystävänikin aloittamaan ja jatkamaan niitä.

Nyt olisi tarkoitus valvoa koko yö, siis vuorokauden ympäri. Sitten pitäisi pysyä huominen päivä hereillä, ja vasta ensi yönä annan itselleni luvan nukkua. Miten ihmeessä oikein tulen jaksamaan? Yritän kuitenkin, hauskaa kokeilla rajojaan ja haastaa itsensä johonkin. Meni tämän blogitekstin kirjoittamiseenkin jonkin aikaa, siis pieni osa yöstä on valvottu. Ja nyt sammuttelen koneen, kellon ollessa 22.41 ~

Nähdään taas, ehkä jo huomenna!

Puhelimen kello näyttäisi juuri nyt 1.36 yöllä ja kirjoitan tätä pimeässä huoneessa peiton alla. Okei, eli päivitän nyt vaan pikaisesti, koska väsyttää ja on vähän sekava olo. Tavallaan kaikki on ihan hyvin mutta toisaalta sit taas ei oo.

Tilanne on erittäin sos, koska tänään oli eka kerta, kun itse feidaan jonkun läheisen omasta tahdostani. Meillä oli jälleen kerran riitaa ja kun hän näytti jo olevan valmis sen sopimaan, meikäpoika yllätti ja lätkäisi ilmoituksen, jossa pisti välit poikki. Sanottakoon, että olen kyseiselle henkilölle todella tärkeä ja hän menikin asian vuoksi shokkiin. Tein tämän siksi, etten yksinkertaisesti jaksanut enää. Ainaista nahistelua, takertuvaisuutta, omistushaluisuutta, erimielisyyksiä ja riitelyä. En nauti. Joten viime aikoina, kun tyyppi on tullut puhumaan mulle, oon vastaillu lähinnä emojeilla tai lyhyillä kommenteilla ja ignoorannut aina kun mahdollista. Ei ole kiinnostanut frendi ja sen asiat ollenkaan, rasittanut vain. Ja kun se on lässyttänyt ja yrittänyt halia jne mua on lähinnä ärsyttänyt koko juttu. Mä en ole enää mikään vauvaikäinen, vaan ihan normaali kuudesluokkalainen, jolla on jo vähän järkeä ja muuta tärkeää päässään. Niinpä sanoin etten jaksa kauempaa ahdistua kaverin käytöksestä vaan pätkäisin välit poikki ja that’s it. Eräs ystäväni oli järkyttynyt, mutta bff:tä asia ei juuri hetkauttanut, hän vain yritti lohdutella feidaamaani tyyppiä ja käyttäytyi muuten ihan normaalisti. Onko tämä hyvä vai huono asia? No, hän ei kuitenkaan ollut (ainakaan avoimesti) mulle vihainen tai ärsyyntynyt koska katkaisin välit siihen toiseen eikä hän arvostellut päätöstäni mitenkään. Se on positiivista. Itse hylätyksi tullut sai siis lievän shokin ja muusta en sitten sen kummemmin tiedäkään, jotain se puhui että oletti mun kertovan, jos se tekisi jotain väärin. Mutta tietäähän se, että musta nyt ei vain ole puhumaan tuntemuksistani. Enkä olis osannu selittää asioita ja sittenkin niiden korjaaminen olisi ollut vaikeaa. Joten enää en puhu sille mitään missään ikinä, vaikka nähdäänkin toisiamme ryhmissä. Uskon, että molemmat ovat onnellisempia ilman toista. Vaikka kaveri olisikin aluksi aika paskana, se selviää siitä kyllä ja tajuaa, miten paljon helpompaa elämä on ilman mua. Ajatus saa jotenkin surumieliseksi. Mutta haluan vain kaverin parasta ja sillä tosiaan tulee olemaan parempi ilman mua. Kuten mulla ilman sitä. (Ja kyllä, olen erittäin kusipää ihminen. Sori vaan kaikki jotka valitettavasti tunnette mut.)

Muuten on ollut aika normaalia arkea. ATK-tunnilla koodattiin jotain ja eilen suunnistettiin koulun sisällä QR-koodien avulla. Oli ihan nice, ainakin hauskempaa kuin ulos lähteminen ja kivaa vaihtelua. Suunnistin Millan kanssa, Emppu oli tänään sairaana. Yhteiskuntaopin kokeesta tuli luokan toinen puhdas kymppi. Osa porukasta häipyi eilen päivällä, niin että nyt on aika boss olo kotona kun elämä ei oo turhan tarkkaa. Otin kuvia kaneistani ja voisin ladata niitä tänne blogiinkin. Itse asiassa kuvaaminen kiinnostaa niin, että pyydän joululahjaksi kameraa ja seuraavassa puhelimessanikin tulee olemaan parempi kamera.

Nyt oon kattonu Youtubesta storytimet, naaG ja Cuulas, lukenu kirjaa ja WA:ssakin puhuin vähän, tosin muut ei aikonu valvoa näin pitkään joten jäin ilman seuraa. Snif. Ai niin, ja rikoin mun lakkoa pienellä irtokarkkipussillani!! Olkaa ylpeitä. (Ja nyt en koskekaan mihinkään sokeriseen ennen kesälomaa. :>)

Aikaisemmin tuli jotenkin kauhean yksinäinen olo, kun bff lähti nukkumaan ja häipyi WA:sta edes hyviä öitä toivottamatta. Sos, nyt kuulostin kyllä feidaamaltani ex-frendiltä. No mutta en sanonut mun yksinäisyyden tunnetilasta tai hyvästelemättömyydestä mitään hänelle itselleen, joten en oo syyllistyny samaan virheeseen ku ex-kaveri. Jäi silti tunne että jotain jäi kesken ja me ei ehitty ees aloittaa mitään keskustelua, mikä harmittaa mua tietty perkuleesti koska haluun oikeesti puhuu sen kaa. Siis sos. No ehkä yritän huomenna taas hakee jotain kontaktia, huoh… kaiken lisäks, vaikka mulla on kyllä tosissaan hauskaa kun puhun ryhmässä muutaman muun kanssa, yritän myös enemmän tai vähemmän saada bff:n vähänkin kateelliseksi tai kaipaamaan mulle puhumista. Ihan koska ei oo reilua, että olisin ainoo joka tahtois jutella enemmän ja oottaa sitä aina ihan vitun kauan. Saan jonkinlaista hetken tyydytystä siitä kun todistan bff:le että sekään ei oo korvaamaton (on se) ja oo ees vähän kateellinen ku mä nyt puhun näille muille näin lämpimästi ja miks säki et vois johtaa viestien määrässä samalla tavalla kuin ystävien TOP 3-listalla. Mut toisaalta, vaikka hetken koen tyydytystä siitä, en saa kuitenkaan näkyvää tulosta aikaan eikä se loppujen lopuks tunnu hyvältä, että pitää yrittää tällaisia keinoja. Tyydytys tyynnyttää hetkeksi mutta pian herää taas levottomuus, jollei melkein heti. Ketuttavaa tämä elämä ja tyhmää tämmöinen. Yritän pikku hiljaa saada tänkin pois tarkoitusperistä kun puhun muiden kuin sen kanssa.

Muistan, kun sillon kerran kesälomalla, se oli yks ilta, me puhuttiin bff:n kaa sen reissuista ja niiden kestoista. Koska esim. riparin aikana se ei ehtis muuta juuri tehdäkään, kuten myöhemmin kävi ilmi (siitä juttu joskus.) Totesin silloin, että odottaisin vaikka kuukauden tai vuoden, kunhan vain saisin bff:n takaisin sieltä.

Miksi musta sitten tuntuu, aina silloin tällöin, että näin kahden kuukauden päästä odotan tietyllä tavalla yhä?

Miska, alias Misse, tuli luokkaamme maanantaina. Siis kolme päivää sitten. Misse osaa olla hauska, mutta ennemminkin pidän tyyppiä ärsyttävänä. Tai no, se nyt ei ole mikään yllätys, jostain syystä uuden oppilaan liittyminen tuttuihin kuvioihin herättää aina negatiivisia tunteita. Aivan kuin omistaisin koulumme 6A:n ja Misse tunkisi nyt minun reviirilleni. Joka tapauksessa, tämä on kai kolmas kerta kun luokkaan tulee joku uusi, ja miksi tämä kerta poikkeaa muista? Ensinnäkin siksi että tällä kertaa ärsyyntyneisyys näyttäisi kerrankin olevan jopa perusteltavissa. No, ajattelin, että kuukauden päästä olisin jo tottunut Misseen, ja niin varmasti olenkin, mutta Misse on aivan erilainen kuin kukaan muu luokastamme. Suomeksi: ainoa ongelmaoppilas. Tänään oli sen kolmas päivä uudessa koulussa – ja arvatkaa mitä? Se ei ollut tehnyt läksyjä. Taaskaan. Eihän se niitä eilenkään nimittäin tehnyt. Alamme pikku hiljaa uskoa, kun Misse viikonloppuna sanoi ryhmässä, ettei ole tehnyt läksyjä koko vuonna. Meno näyttäisi olevan samaa meidänkin koulussamme. Kaiken lisäksi Misse väittää vastaan opettajille, ei tee annettuja tehtäviä, ei kuuntele tunnilla ja saattaa vaikka häipyä luokasta kesken tunnin sanomatta sanaakaan. Siis ihan oikeasti, kukaan muu tässä luokassa ei kieltäydy ohjeiden suorittamisesta, ennen kuin opettaja alkaa puhua Wilmasta ja keskustelemisesta.

Voi kuulostaa oudolta, mutta tässä ongelmaisuudessa saattaa olla hyvätkin puolensa. Missen lapsellisen käyttäytymisen vuoksi ärsyyntyneisyyspisteet ovat huomattavasti laskussa ja kaverin toilailu pikemminkin huvittaa. Tervetuloa 6A:han, Misse. Täällä opit kuuntelemaan opettajia ja tekemään läksyt.

Mutta ei puhuta Missestä, puhutaan jostain hauskemmasta. Siihen kelpaa vaikkapa Joona, luokkakaverini, josta pidän vähän enemmänkin. En ole ihastunut, en ainakaan paljon, joten puren, jos joku kuittailee Joonasta. Ihan näin tiedoksi. Se on hyvä tyyppi ja pidän siitä, olemme kavereita ja se minulle ehkä vähän enemmänkin. Lel. No kuitenkin, Joona siis kävi meillä tuossa olikos se nyt maanantai-iltana. Hänen perheensä osti meiltä hyllykön, joka ei kelvannutkaan meille, koska ei ollut sopiva ajattelemaamme käyttötarkoitukseen. Joonalla ja sen porukoilla hyllyt varmasti ovat hyödyksi. Äitimme ovat työkavereita, perheemme tuttuja, me kaksi kavereita ja luokkakavereita ja isillämme on sama nimi, joten elämä ei oikeastaan ole yhtään hullumpaa. Edellisellä viikolla olin samassa ryhmässä Joonan ja Tiituksen kanssa, kun pelasimme uskonnontunnilla jotain lautapelin tapaista. Eilen olin läksyparkissa Millan ja Joonan kanssa – itselläni oli kyllä läksyt tehtynä, mutta menin Millan pyynnöstä sen seuraksi, ja Joonakin sattui olemaan siellä kun tosi monella luokkalaisella oli jäänyt läksyt tekemättä. Istuin Joonan ja Millan välissä ja annoin raukkojen kopioida tehtävät omasta vihostani. Kuulin myös, että Emilia oli kysynyt Joonalta ketkä ovat luokan kivoimmat tytöt, ja se oli nimennyt minut ja Millat. Heh.

Hei, tämähän käsittelee vain poikia, olenko pehmentymässä? Lienee aika todistaa, että osaan ajatella muutakin. Googletin bloggaajan, koska halusin tietää tuleeko se yhdellä vai kahdella g-kirjaimella, ja näköjään se on kahdella. Sitten jumituin Wikipediaan tyhjäkäynnille ja luin koko artikkelin, joka siis koski bloggaamista. Siinä puhuttiin esimerkiksi erilaisista blogityypeistä – mitä niitä nyt on, videoblogi, taideblogi, löydösblogi, hääblogi, nettipäiväkirja – ja yritin keksiä, mikä vastaisi kuvaukseltaan Kahlevankia. Lähimpänä olivat ehkä lifestyleblogi ja etenkin nettipäiväkirja. Löydösblogi kuulosti mielenkiintoiselta, voisin ehkä soveltaa ideaa Kahlevankiin. Katsotaan.

Bloggaamishaun kautta löytämäni muut artikkelit toimivat linkkinä, joka nakkasi minut lopulta Alexander Stubbin blogiin. Alexander Stubbhan on tosiaan Kokoomuksen puolueeseen kuuluva poliitikko. Ihme ja kumma, minä jopa ymmärsin jotain sen tekstistä, vaikka yleensä luen politiikan täytenä hepreana. Se oli mielenkiintoinen kokemus. Kommentoin vain, että saatanpa ehkä olla Kokoomuksen kannattaja joskus tulevaisuudessa. Pesunkestävää politiikka-fanaatikkoa minusta ei koskaan tule, mutta aina on hyvä, kun on selkeät linjat sielläkin. ”Sano ei ilmastonmuutokselle” esimerkiksi on tärkeä aihe, samoin Suomessa saatava koulutus. Montaa artikkeliahan en ole vielä lukenut ja politiikka ei kosketa arkeani juurikaan, joten nämä ovat vain arvailuja. Ehkäpä lueskelen Stubbin blogia jatkossakin. Myös muut puolueet kiinnostavat näin yleisellä tasolla.

Minusta on tullut jonkin sortin terveysintoilija. Syön aamupalan, koulussa kunnon lounaan, keskiviikkona ja tiistaina poikkeuksellisesti välipalan. Iltaruokaa päivääni ei kuulu ollenkaan vaan seuraava syömisen paikka on vasta iltapala kahdeksan, yhdeksän, kymmenenkin aikoihin. Kaiken lisäksi olen lakossa kaikesta vähänkään makeasta tai sokerisesta. Tänään tosin rikoin lakkoa, söin yhden hillomunkin (mitä en tule tekemään toiste ennen kesälomaa) ja vanhemmat ostivat irtokarkkipussin, tosin vain puolellatoista eurolla. Karkkia en olisi muuten kelpuuttanut, mutta nyt sattuu olemaan niin, että äiti lähtee Espooseen parin nuoremman sisarukseni kanssa ja minä olen yksi kotiin jäävistä. Tällaisia tilaisuuksia ei tule usein, joten perjantaista maanantaihin minulla on kunnon irtiotto.

Oikeastaan ruokavalion vahtaaminen ei ole minun tapaistani. Olen nimittäin täysin normaalipainoinen niin painoindeksin, terkan, vanhempien kuin tietääkseni kaikkien muidenkin ihmisten mielestä. Enkä itsekään pidä itseäni varsinaisesti lihavana tai edes vähän ylipainoisena. Peruskunto on ihan hyvä, ei hyvä muttei huonokaan, ja tykkään liikkumisesta ja luonnosta ja kaikenlaisesta ulkoilusta ylipäätään. Harrastukseni vain ovat sisäaktiviteetteja, joten suoraan sanottuna ulkona oleminen jää joinakin päivinä vähemmälle. Niinpä olen päättänyt parantaa ja lukuun ottamatta tätä viikonloppua ja syntymäpäiviäni 24 päivä olen täydessä lakossa kesälomaan asti. Ei mitään sokerista, terveelliset elämäntavat, vielä enemmän ulkoilua kuin nyt. Iltaruuan tosin voisin palautella arkeen jossain vaiheessa, nälkäisenä on paha keskittyä ja inhottava yrittää tehdä jotain. Mutta viisi kertaa päivässä riittää mainiosti, neljä, jos tiistaita ja keskiviikkoa ei lasketa (pitkiä päiviä, pakko ottaa kouluun välipala, tai jälkimmäinen puolikas päivästä menee pipariksi.)

Että sellaista! Mitähän sitä lukisi sitten viikonloppuna, kun pidän oikein kunnon valvojaiset? Ja iltalenkeille on pakko päästä, tähtitaivas on rakkautta <3 tietenkin myös puhun frendien kanssa. Paras ystäväni ja minä emme ole jutelleet kunnolla hyvään aikaan eikä hän ole ainut, joka on odottanut sitä – no, vitun kauan. On ollut ikävä häntä ;-; <3

Kirjoittelen taas uudelleen kolmen päivän päästä ja päivitän tänne elämääni. Voisin seuraavissa postauksissa valaista enemmän ystävätilannettani (piireissä on taas kuhinaa), kertoa tarkemmin mitä katson Youtubesta (lue: hehkuttaa naagia), päivittää tuoreimmat uutiset Missen tempauksista ja vaikkapa kirjoitella jonkin mielipidejutunkin. Ai niin, ja päätin, että lupaan kirjoittaa syyslomalla 1-2 itsenäistä tarinaa tänne Kahlevankiin. Viikonloppuna keskityn muihin asioihin, kuten The Rise of Warriorsiin, jonne lupasin rustata jotakin. Silloin voisin kuitenkin laittaa tänne jotain muuta (jos vain ehdin), kuten vaikka sen mielipidekirjoituksen. Ja sunnuntaina viimeistään kerron missä fiiliksissä viikonloppu on sujunut, kolmen päivän päästä siis nähdään kuten tapa on.

Läksyt kutsuvat, adiós!

#Parempaakuinelokuva

Kahlevanki täällä taas moi!

Lokakuun ensimmäinen postaus! Yeah.

Arvatkaa mitä. Omistan ongelman.

En muista, mitä on tapahtunut perjantaina, eilen ja tänään.

Muistinmenetys?

Vitsi vitsi. Hetken tosiaan tuntui, että en muista, mutta eeh eihän nämä muistinmenetykset ikuisuuksia kestä :)) perjantaina, mitäs minä silloin tein… ai niin. Pääsin kahdeltatoista koulusta ja suurin piirtein asuin omassa huoneessani, ennen kuin lähdettiin äidin ja siskon kanssa Kärkkäisen sikapäiville. Siellä sitten meni koko ilta. Sain pari korttia lisää korttikokoelmiini (kyllä, kuulit oikein. Keräilen kortteja. Tosin en mitä tahansa kortteja, vain hauskoja). Korttien lisäksi sain – uuden päiväkirjan! Rakastan päiväkirjoja, jotka ovat tummia, ja vielä parempi jos niiden kannessa lukee englanniksi jotain. En voi yksinkertaisesti vastustaa niitä :DD ja onneksi edellinen ”päiväkirjani” on kohta täynnä (se on oikeamminkin vihko eikä mikään päiväkirja, mutta anyway kelpaa kyllä) joten tälle tulee käyttöä. Perjantaina valvoin yhteen, meni vähän pitkään kun luin kirjaa. Marley & minä on aina yhtä koskettava. Ai niin, yhteiskuntaopin koe meni ihan kivasti, saan ainakin ysin. Tyttöjen liikunnassa oli suunnistusta kautta sisäliikuntaa, sai valita, kumpaan lähti. Menin tietysti vesisateeseen suunnistamaan C-luokkalaisen Jennin kanssa. Aluksi oltiin vähän, että miten päin tätä karttaa pidetään, mutta loppujen lopuksi löydettiin kahdeksasta rastista kuusi, vaikka aikaa oli tunti, puolet vähemmän kuin normaalisti, koska tyttöjen liikuntaa on kaksoistunti. Mutta ensimmäinen tunti vietettiin sisätiloissa käyden läpi karttamerkkien käsitteitä ja odotellen josko sade laantuisi. No, kuusi rastia kahdeksasta löysi vain yksi toinenkin ryhmä, muut eivät ehtineet sitäkään. Jaettu kulta, mutta kulta on aina kultaa :>

Eilen menin suoraan saunaan heti kun vain heräsin. Oli jännä kokemus, ylös sängystä ja ensimmäisenä saunomaan. Siellä vasta heräilin kunnolla. Sitten syötiin ja lähdettiin Revonlahdelle serkun 4-vuotissynttäreille. Vaikka olin aluksi vastahakoinen lähtemään, onneksi menin. Tätiä, serkkua ja muuta porukkaa, mukaan laskettuna niiden koiraa Vilhoa, oli mukava nähdä. Revonlahdelta jatkoimme Oulun lähelle Tyrnävälle, vanhempieni kummipojan 10-vuotissynttäreille. Vasta illalla tulimme takaisin kotiin ja kaaduin suoraan sänkyyn. Siinä ei mitään valvojaisia ehditty järjestää.

Tänään… no kirjoitin yhtä tarinaa ja katsoin tubesta naagin kanavaa. Vatsa tuli kipeäksi nauramisesta :DD sitten onnistuin ajamaan parkkipaikalla pahki johonkin autoon (pyörällä siis ajoin) ja olisin varmaan livistänyt paikalta, kun en tiennyt mitä tehdä. Onneksi joku nainen oli nähnyt mitä tapahtui ja tuli katsomaan, ettei käynyt pahasti. Hän haki omasta autostaan paperia ja kynän ja odotin sillä aikaa ”rikospaikalla.” Kirjoitin lapun, jossa kerroin mitä oli tapahtunut ja annoin puhelinnumeroni. Lapun jätin auton tuulilasiin ja sitten ajelin kotiin. Vanhemmat suhtautuivat hyvin ja samana iltana sain puhelinsoiton auton omistajalta, joka oli myös mainio tyyppi. Eiköhän asia tässä selviä, meikäläisen pikku toilailu saattoi maksaa meille muutaman satasen mutta vahinkoja sattuu. Ja opin tärkeän läksyn: ei puhelinta, kun ajetaan pyörällä. Ei ikinä.

Äsken puhuin erittäin hauskan puhelun nettituttuni kanssa ja sillä aikaa kun nettini kuoli (lue: jumitti, ei toiminut, se ei lähettänyt eikä vastaanottanut viestejä) nettituttuni spämmi minulle lähemmäs sata viestiä ja niitä sitten sain lukea kun nettini alkoi taas pelittää. Rip.

Nyt menenkin ruokkimaan kanit ja jos lukisin Viattomat-tarinan loppuun (Italiassa parhaaksi valittu Tex Willer). Huomenna tosin koulua. Fiilikset: oh no.

Ulkona on harmaata, sataa ja tuulee. Ikkuna on täynnä vesipisaroita. Mutta sisällä on lämmin, ja kun vain lukulamppu palaa päällä, huoneeseen tulee mukavan tunnelman luova valaistus. En taaskaan jaksanut pedata sänkyä, mutta silti lojun siellä puhelimen ja yh:n kirjan kanssa ja kirjoitan tätä.

Pitäisi lukea huomisen kokeeseen. Sain tarinan kirjoitettua ja sitten käperryin tänne näin muka kokeeseen kertaamaan. Ei kuitenkaan millään jaksaisi avata kirjoja, vaikka koealue onkin mitättömän pieni. No, kertaan sitten yöllä. Huomenna tosin kasin aamu hehheh. Ai niin, ja meillähän on suunnistusta. Toivottavasti sade lakkaa ennen sitä. Minähän en ala rämpimään ympäri kaupunkia sateessa.

Sain tietotekstistä 10- ja sanelusta puhtaan 10 ja voisin sen tietotekstin tosiaan laittaa tänne tuossa joku päivä. Tänään myös kirjoitimme kirjeet Espanjaan koulun tuliterillä läppäreillä ja ne lähtevät sinne vielä tämän viikon aikana. Kunhan ei vain olisi tullut paljon kielioppivirheitä, ja jos olisi ollut enemmän aikaa olisin kirjoittanut lisää… no jaa.

Eilen illalla törmäsin ex-ratsastuksenopettajaani kaupassa. Kohtaus meni suunnilleen näin:
Minä: ”Oho moi”
Ex-ratsastusope: katsoo parhaalla kuka vittu toi on-ilmeellään
Minä: luikkii pois tuntien olonsa erittäin typeräksi
Sitten pakoilin sitä koko loppuajan siellä hyllyjen välissä, en edes tiedä miksi :DD en ole nähnyt sitä tyyliin yli vuoteen ja se ei enää tunnistanut meikää. Ja olin yllättynyt kun huomasin sen, koska minulla ei tietenkään ollut käynyt mielessäkään, että ratastuksenopettajatkin asioivat ruokaostoksilla Halpa-Hallissa. Voi lol.
Kesälomaan asti pitäisi kestää karkkilakossa, hiisi sentään kuka sellaisesta urakasta selviää? No menin kuitenkin uhoamaan että näytän niille epäilijöille pystyväni siihen. Ja pakkohan se on, tai menee kasvot. Itsekunnioitus siinä samalla myös. Huoh :DD karkkilakko, täältä tullaan.

Joten vinkiksi teille: syö, juo ja elä, kun vielä voit, sillä huomenna alkaa dieetti.
On muuten taivaan tosi.

Ilokseni voin taas kertoa, että tuli eilen riideltyä sen samaisen frendin kanssa. Tällä kertaa se meni syyttämään mua itsekkääksi vain, koska sanoin, että jos saisin itse päättää niin muuttaisin Tuusulaan (missä eräs toinen ystäväni asuu), enkä Ouluun tai Lohjalle, joissa hän ja paras ystäväni asuvat. Ihmettelin miten se on itsekästä ja selitin, että Tuusulan frendi tarvii mua kaikkein eniten. Tämä siihen, että ”mitä väliä” vaikka ne syyt olivat tositosi painavat. Keitti yli ja lätkäisin estot sille. Millanen ihminen sanoo ”mitä väliä”, kun toinen selittää viiltelystä ja itsemurha-ajatuksista? Ei helvetti.

Joo, just otin sen eston frendiltä pois, koska yks kaveri tuli sanomaan, että frendi katuu sitä ja tietää käyttäytyneensä tyhmästi ja sillä on muutenkin paha olo jne. En kai mä sille enää vihanenkaan oo. Silti sais kattoo vähän tarkemmin, mitä menee suustaan päästämään.

Eilen otti päähän myös, kun paras ystävä puhui sellaisia että ”et haluis Lohjalle koska oon nii perseestä” ja sellasta, vaikka syyhän oli no se minkä tuossa ylempänä jo mainitsin. Kun tämä toinen frendi, jonka kanssa riitelin, alkoi ladella lisää samaa lajia, hermostuin. Ne tietää ihan hyvin että on tosi tärkeitä mulle ja no, rakastan niitä. Ja muutenki, arvatkaa onko rasittavaa, kun kaikki muut tietää, millanen joku on ja miten mahtava, mutta tyyppi itte saattaa tuntea itsensä tosi paskaksi ihmiseksi. Vaikka ei ees oo. Sellasta on niin ärsyttävää katsella. Enkä nyt tarkoita pelkästään tätä, vaan ongelmaa ylipäätään. Miten saada joku tajuamaan, että se on hyvä tyyppi ja tykkäät siitä?

Ehkä niillä tosiaan on jonkin sortin itsetunto-ongelmia, eikä ne olekaan huomionhakuisia tai itsepäisiä. Kuka tietää?

Nyt menenkin tästä syömään lettuja ja kertaamaan kokeeseen, vi ses! Kanitkin pitäisi ruokkia ja puhua sille frendille, kunhan se huomaa että esto on poissa ja kadonnut. Huhhuh. Ja haluaisin vähän omaa aikaakin, kirjojen lukemiseen, lenkkeilyyn ja sellaiseen.

Kiireinen ilta tämä.

Ei mitään ihmeellistä näiden parin kolmen viimeisimmän päivän aikana. Riitelin erään ystäväni kanssa (taas) mutta sovimme samana iltana (taas). Ikävää, että meille tapahtuu kovin usein niin. Olemme hyvin erilaisia luonteita ja asiat, jotka itsestäni tuntuvat pieniltä ja merkityksettömiltä, saattavat saada hänet roihahtamaan. Ehkä pitäisi vain yrittää mukautua. Mutta toisaalta oman persoonan ”rajoittaminen” ei olisi kovin hauskaa.

Joku ilta tuossa otin suuremman yliannostuksen lääkkeitä, en edes tiedä, miksi. Fiiliksetkin oli ihan okei, eli kyse ei tällä kertaa ollut mistään… no sellaisesta, tiedätte kyllä. Pian sen jälkeen kuitenkin jänistin ja kävin antamassa ylen suurimman osan siitä mitä olin illan aikana syönyt. Mukana tuli jotakin valkoista, ja koska en ollut syönyt muutakaan sen väristä, se oli luultavasti niitä pillereitä. Että hupsista.

Tänään pääsin kahdelta koulusta, aamulla kerrattiin murtolukuja (liiankin helppoa), mutta kokeita meille ei jaettu, koska sairastelijat eivät olleet vielä tehneet sitä. Sopii minulle, eipähän tarvitse ajatella koearvosanoja vielä. Sitten oli kaksoistunti äidinkieltä, tehtiin tietotekstit jostakin kaupungista. Ai niin, se ystäväni, josta mainitsin aiemmassa postauksessa, suostui auttamaan ja antoikin hyödyllisiä tietoja. Olen ihan tyytyväinen omaan tietotekstiini, jonka tein Lohjasta. Voisin laittaa sen tänne blogiin kunhan vain saamme vihkot takaisin tarkistettuina.

Viime viikolla jouduin aitaan runtatuksi aika kivuliaalla tavalla ja käsi on vieläkin ollut vähän kipeänä, kaikenlainen kosketus sattuu. Eiköhän tuo siitä aikanaan. Toivon vain, että se rokotus ei aiheuta kovin pahoja sivuoireita, äiti ehti jo pelottelemaan kaiken maailman taudeilla…

Isän kanssa riitelin vähän joku päivä myös. Tulin huoneestani ja näin kaverin siinä puhumassa jotakin siskolleni. Ääni oli, no sellainen kuin joillain ihmisillä herättyään on, ja kysyin isältä onko se ollut nukkumassa. Se sanoi että no pienet torkut otti joo, ja kommentoin vähän sillä tyylillä – ”no just.” Isä otti vastauksesta pultit ja jauhoi siitä asiasta koko sen ajan kun olin keittiössä auttamassa ruuanlaitossa. Yritin siltä kysyä, että minkä takia äiti oli ärsyyntynyt siihen (kuulin huoneeseen riitelyä) mutta isä sen kun jaksoi verisesti loukattuna jankata, että kun täällä ei saa väsynyt ihminen edes torkkuja ottaa ilman että kommentoidaan ikävästi. Suuttui se siitäkin, kun en vastannut sen valittamiseen mitään vaan toistin samaa kysymystä äidin ja sen riidasta. Tyypiltä paloi pinna ja se kävi meikäläiseen kiinni. Ei lyönyt sentään, mutta otti kädestä kiinni niin että kipeää teki ja ravisteli. Silloinkaan en sanonut mitään, vaikka vitutti kyllä niin maan peevelisti. Ei tarvis kaikesta ottaa nokkiinsa.

Englannista ja matikasta olisi huomiseksi läksyä, mitenhän sitä jaksaisi nekin tehdä… onneksi murtolukuasiat ovat sen verran tuttuja jo että enköhän selviä tehtävistä muutamassa minuutissa. Tarina tai pari pitäisi kanssa saada tänään valmiiksi, siihen on mennyt useampi päivä ja lupasin, että jos tänään saisin katsottua ne valmiiksi ja julkaisukuntoon.

Ai niin. Tuosta riidasta vielä. En usko, että isä tahallaan haluaisi vahingoittaa tai vihaisi minua, olenhan sentään sen oma lapsi. Se saisi kuitenkin opetella hillitsemään itsensä ja käyttäytymään asiallisesti. Ei väkivallalla ja valituksella ratkaista asioita, vaan järkevästi keskustelemalla. Isällä on ollut tätä ongelmaa aika useinkin, alkaa huutaa ja käy käsiksi. Yleensä se tulee pyytämään anteeksi käytöstään kun on rauhoittunut ja kun minä idiootti en osaa olla pitkävihainen niin kohta ollaan taas sulassa sovussa.

Tulossa mielipidekirjoituksia, blogin omien tarinoiden kanssa voikin kestää.